Tämä tarina on toinen osa Jälkiä Martimoaavan historiasta -juttusarjasta. Juttusarjassa kerrotaan Martimoaavan ja sen lähialueen historiaa muinaisista ajoista tähän päivään ja tuodaan esiin merkkejä ja jälkiä mitkä ovat vieläkin kulkijoiden nähtävillä maastossa muistuttamassa menneistä ajoista.
Jääkauden jälkeen vuosisatojen vieriessä maankohoaminen vei meren rannan kilometrien päähän Penikkavaaroista ja muokkasi samalla vaarojen ympäristön soiden paratiisiksi. Muinaiset ihmiset muuttivat rannan mukana kauemmaksi ja niin alueen valtasivat aapasuot, karhut, näädät ja muut syrjäseutujen kasvatit. Mutta kyllä näillä karuilla takamailla oli muitakin kulkijoita; Vihaa pakenevista korpivaeltajiin ja maanmittareista pirtukaravaaneihin.
Lappalaiset vaelsivat ja asuivat Peräpohjolassa jo varhaisella kivikaudella. Lappalaisiksi kutsuttiin siis kaikkia syrjäseutujen asukkaita, jotka metsästyksellä ja kalastuksella hankkivat toimeentulonsa. Lappalainen nimitys pitää siis sisällään muitakin kuin saamelaiset. Martimoaavan alueella on kuitenkin paljon saamelaiskielestä peräisin olevia paikan nimiä, kuten Kivalo, Maaninkajärvi ja Martimojärvi. Kivalo tarkoittaa ympäristöstään ylempänä olevaa maastoa ja saloseutua, Maaninka tulee saamen sanasta maanjik, iso siika ja Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää. Hangassalmenaho saa nimensä hangas-sanasta, joka tarkoitti peuran pyydystä.
Simojoki kuuluu Lapin vanhimpiin pysyvän asutuksen alueisiin. Keskiaikainen asutus keskittyi aluksi Kemijoen ja Simojoen suulle ja varsille ja lähti leviämään pitkin jokien rantoja kohti pohjoisen erämaita. Nikulaan, Yli-Kärppään ja Alaniemeen asutus vakiintui 1500-luvulla.
Keskiajalla Kemin emäseurakunta, myöhemmin Kemin suurpitäjä, oli laaja kokonaisuus, joka ylettyi Rovaniemelle saakka ja johon Martimoaavan lähikunnat, Simo ja Tervola kuuluivat. Kemijoen Haminasaaressa kohtasivat satojen vuosien ajan Itämereltä saapuneet kauppiaat, paikalliset kalastajat sekä erämaiden, kuten Martimoaavan alueen, turkisten pyytäjät.
Peräpohjola 1700-luvun lopulla Västerbottenin ja Ruotsin lapinmaiden kartassa. Alkuperäinen kartta: Rovaniemen kaupunginkirjaston karttakokoelma, 1797
Simojoki ja Kemijoki ovat olleet tärkeitä lohijokia. Vanhin tiedossa oleva lohipato sijaitsi 1000- ja 1100-luvuilla silloisessa Simojoen Suukoskessa eli Patokoskessa. Varhaisin asutus perustui lohenpyyntiin ja karjanhoitoon. Erätalous oli myös merkittävä toimeentulon lähde, jonka mahdollistivat lähiseudun laajat erämaat. Metsästyksestä kerrotaan seuraavassa jutussa tarkemmin.
Sivujuonteena mainittakoon, että keskiajalta lähtien Pietari ja Antti nimet olivat suosittuja tällä alueella, joka kertonee myös metsästyksen merkityksestä. Pyhä Antti ja Pyhä Pietari olivat nimittäin katollisen kirkon pyhimyksiä ja kalastajien ja metsien suojelijoita. Myös Niilo-nimi oli suosittu. Nimi pohjautuu pyhimys Nikolauksesta, joka oli metsälintujen ja metsästyksen suojelija ja vesillä liikkujien pyhimys.
Vihaa paossa
1700-luvun alussa Venäjä miehitti Suomea, joka silloin kuului Ruotsiin. Pohjan Sodan aikaisesta kymmenen vuotta kestäneestä sodasta alettiin jälkeenpäin puhua Vihana ja Isona Vihana. Armotonta vihan aikaa se olikin. Pietari Suuri käski tuhota Pohjanmaan rannikon Kalajoelta pohjoiseen 100km syvyydeltä, ettei Ruotsin armeija sitä kautta enää koskaan tunkeutuisi itää kohti.
1714 venäläiset joukot valtasivat Kemin ja aiheuttivat suurta tuhoa ja julmuuksia. Pari vuotta Kemin valloituksen jälkeen venäläiset hyökkäsivät myös Tervolaan surmaten parisen kymmentä ihmistä, joka siihen aikaan oli iso osa kylän väestöstä. Poltetun maan taktiikkaan oli Tsaarilta lupa. Monen kylän asukasmäärä laski dramaattisesti Vihan vuosien aikana. Talonpojat alkoivat kätkeä tavaroitaan ja rakentamaan piilopirttejä pitkin korpimaita. Kätköjä ja piilopirttien jäänteitä voi löytyä syrjäseuduilta edelleen.
Usean talon väki Simosta pakeni Vihaa Viantienjoen varteen. Piilopirttejä kerrotaan olleen mm. Viantien Ojankankaalla. Martimojärven lähellä olevat Pirttikangas ja Pirttisaari ovat saaneet kuuleman mukaan nimensä paikoilla sijainneista piilopirteistä. Simolaiset olivat osanneet ennakoida tilanteen jo etukäteen ja paenneet jo hyvissä ajoin. Siksipä Simossa oli vähemmän tuhoja kuin lähikylissä. Oli myös simolaisten onni, että venäläiset eivät pitäneet joukkojaan siellä niin paljolti kuin muissa lähikylissä.
Isovihan aikana ulottui karjalasta Torniojoelle vainovalkeaketju eli nuotioketju, jolla asukkaita varoitettiin vihollisten liikkeistä. Yksi tälläinen vainovalkeapaikka oli Yli-Penikan laella, josta sytytetty nuotio näkyi Torniojoen suulle asti.
Venäläiset veivät useasta kylästä myös kirkonkellot mennessään. Kemissä kirkonkellot kerettiin ottaa alas tapulista ja kätkeä ennen kuin viholainen niihin pääsi käsiksi. Keminmaan kirkonkelloista kerrotaan tarinaa, että ne olisivat Kellolampeen tai Kellolähteeseen upotettu. Simossa ei ollut tapulia vielä siihen aikaan ja kirkonkello oli kahden tolpan välissä roikkumassa, josta se oli helpompi ottaa alas ja piilottaa. Tarinan mukaan Simon kirkonkello olisi viety ja kätketty Viantienjoen Kellolampeen. Vieläkin kellolampien läheisyydessä voi kuulla kellon aavemaista kajahtelua.
Suuri Pohjan sota päättyi vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhaan ja elämä palasi pikku hiljaa rauhallisiin uomiinsa. Mutta kaikki Vihan kauheudet ja julmuudet jäivät ihmisten mieliin. Muun muassa Simojoen Kuolemankoskeen ja Kalmakoskeen liittyy Ison vihan aikaisia tarinoita siitä, miten paikalliset olivat houkutelleet venäläiset koskea laskemaan ja sinne heidät hukuttaneet. Tarinat jäivät elämään paikkojen nimiin ja tarinoita julmista vuosista kerrotaan vielä satojen vuosien päästä.
Ala-Penikan kolmiomittauspiste
1800-luvulla selvitettiin maapallon muotoa ja kokoa Struven ketjulla eli kolmiomittausketjulla. Venäläis-skandinavialaiset kolmioastemittaukset aloitettiin 1816 Mustalta mereltä ja päätettiin 1855 Jäämeren rannoille Norjaan. Suomi on pitkä maa ja siksikin kolmannes koko ketjun pisteistä sijaitsee Suomessa. Struven ketju kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon ja näistä luetteloon valituista mittauspisteistä kuusi on Suomessa.
Stuven ketjun Suomen mittauspisteet piirrettynä vuoden 1860 kartalle. Tähdellä merkityt pisteet ovat maailmanperintöpisteitä. Kuva: Maanmittauslaitos
Tiedemiehet joukkoineen kävivät vuonna 1851 kolmiomittaamassa Torniossa kirkolla, Kaakamavaaralla ja Kivaloilla. Näin muodostui myös Struven ketjun mittauspiste numero 83, Kivalo. Perä-Pohjolan kolmioketjun lähtöpiste rakennettiin Ala-Penikalle ja kolmion kaksi muuta pistettä sijaitsi Ylä-Penikalla ja Palovaarassa. Myöhemmin mittauspisteitä yhdisteltiin ja niin lopullisiksi ketjun kolmion pisteiksi muodostui Ala-Penikka, Ajos (Kemi) ja Ala-Tornion kirkko.
Palovaaran torni on ollut 18 metriä pitkä ja torni on ollut pystytettynä kolmen kivilatomuksen varaan. Latomukset olivat sijoitettu kolmion muotoon kuuden metrin päähän toisistaan. Tornin jäännöksiä voi olla vieläkin maastossa näkyvissä.
Ala-Penikan kolmioketjun mittauspisteen merkki eli signaali 1900-luvun alkupuolella. Merkiksi yläosaan kiinnitetty lohitynnyri. Kuva: Pentti Korpelan arkisto
Ketjun pisteet sijoitettiin vaaroille tai muihin korkeisiin paikkoihin, joista oli hyvä näköyhteys seuraavaan pisteeseen. Sitten mitattiin pisteiden väliset välimatkat ja kulmat. Suomessa mittauspisteet merkittiin poraamalla kallioon yksi tai kaksi, muutaman sentin halkaisijaltaan olevia reikiä ja reikiin kiinnitettiin lyijyillä kuparilaatta.
Sivujuonteena kerrottakoon, että lyijy oli tuolloin arvokasta materiaalia ja tarinoiden mukaan metsämiehet tahtoivat reikien lyijyt irrottaa kulkiessaan omien luotien materiaaleiksi. Niinpä lyijyä eikä kuparilaatttoja ole pahemmin säilynyt, mutta porausreiät näkyvät vieläkin maastossa monessa pisteessä.
”N:o 83 Kiwalo. Tämä kolmiokohta on Simon pitäjässä noin eteläisimmällä Kiwalon wuorten kukkulalla eli alapenikalla. Merkittynä kiwikumpeleella w. 1886.”
Venäläis-skandinaavisten mittauksien kolmiopisteitä Oulun läänissä, Oulun Ilmoituslehti, 29.05.1889
Mittauspaikoille rakennettiin mittauspisteitä eli signaaleja, ellei pisteellä ollut jo valmiiksi jotain näkyvää pistettä, esimerkiksi kirkon torneja käytettiin tähän tarkoitukseen. Signaaliksi rakennettiin puinen torni ja sen yläosaan kiinnitettiin tynnyri tai vastaava merkiksi. Kolmiomittaus oli valtava hanke, johon osallistui tuhansia varusmiehiä, tornien rakentajia, maanmittareita ja muita henkilöitä. Monet paikalliset ovat osallistuneet mittauspisteiden rakentamiseen.
Ala-Penikan korkein kohta 1950-luvun alussa. Kuva: Laina K. Räsänen
Metsät vilisee pirtukaravaaneja
Peräpohjola, eritoten Kemi ja Tornio, ovat olleet vuosisatojen ajan tärkeä kauppapaikka niin lähiseudulle kuin euroopan kauppalaivoille. Se on myös ollut, ja on vielä tänä päivänäkin, tärkeä rajan ylityspaikka. Mitä enemmän käytiin kauppaa rajan puolin ja toisin, sitä enemmän kauppaa haluttiin myös säädellä ja kerätä kaupasta verotuloja.
Vuonna 1809 Ruotsin ja Suomen raja vedettiin keskelle molemmille maille yhteistä Torniojokea ja rajaa valvottiin tiukasti. Siitäpä syystä rajan yli salakuljetettiin jos jonkinmoista tuotetta niin sukulaisille lahjaksi kuin myyntitarkoituksessa. Peräpohjolaan pesiytyi vahva jobbaus- eli salakuljetuskulttuuri. Rajan yli on jobattu turkiksia ja riistaa, kahvia, mausteita, voita ja viinaa, nykypäivänä nuuskaa.
Suomessa vietiin viinan kotipoltto-oikeus jo vuonna 1886 ja vuonna 1919 astui voimaan kieltolaki, joka kielsi viinan valmistuksen ja myynnin. Siitäkös viinan jobbauskulttuuri saikin aimo sysäyksen. Eihän tämä Suomen kansa noin vain halunnut raitistua. Niinpä kotipolttoista viinaa eli pirtua, alettiin tuoda ulkomailta, suurimmaksi osaksi Saksasta. Kemijokisuusta ja varsinkin Simon Maksniemesta tulikin Suomen vilkkain viinan salakuljetuskeskus, ns. ”pirtuportti”.
Viina tuotiin merta pitkin ensin rannikon saariin, josta suurinosa kuljetettiin ns. pirtukaravaaneissa sisämaahan. On arvioitu että 30-40 miestä hoiti jatkuvasti tälläisiä pirtukuljetuksia. Salakuljetusreitit kulkivat etäällä pääteistä kiinnijäämisen minimoimiseksi. Vaikka matka oli raskas, kannatti se tehdä; pirtulaivalla pirtulitra maksoi noin 10markkaa, mutta Rovaniemellä sillä tienasi jo 300markkaa.
Maalla salakuljettajat kuljettivat pirtua kantamalla tai käyttivät hevosia. Viina kätkettiin kuorman heiniin, silppusäkkeihin ja maitopäniköihin. Pirtua kuljetettiin suuret määrät myös esim. vaatteiden alle piilotetuissa pikkukanistereissa. Varpunen oli trokareiden antama lempinimi pirtun katukaupassa käytetylle neljänneslitran lekkerille. Nimensä se sai samannimisestä Raittiusseuran laulukirjasta, pirtu kun sai nauttijan helposti laulutuulelle.
Martimoaavan pohjoisosassa pirtukaravaanit kulkivat salaista Maksniemi – Sompujärvi – Tervola – Arppee – Kauhanen – Rovaniemi -pirtureittiä pitkin. Simon rannikolta karavaanit kuskasivat pirtua Viantienjoen kautta talvitietä ja talvisin soita pitkin Kivalon vaaroja seuraillen Rovaniemelle asti. Reitti näkyy maastossa vieläkin ja se myötäilee Martimoaavan yläosissa nykyistä moottorikelkkareittiä.
Seuraava Jälkiä Martimoaavan historiasta -juttu julkaistaan viikon päästä. Sarjan kolmannessa osassa tutustutaan Martimoaavan lähikylien asutukseen, heilutellaan viikatetta suoniityillä ja kirvestä metsäsavotoista ja tarinoidaan simolaisista karhunkaatajista.
Elethin sitä ennenki, Helena Huhtala, 2011 (Alaniemen kylän vaiheista)
Eri kivilajien jäkäläkasvistosta Kivaloiden Ala-, Keski ja Ylä-Penikalla Lapin läänin eteläosassa, Laina K. Räsänen, Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen julkaisuja Sarja B, 3, N:o 1, 1953
Matka Pohjan perille 1736-1737, Réginald Outhier, 1890
Simon kirja, Hannu Heinänen, Mauno Hiltunen, 1986
Keminmaan historia, Pentti Koivunen, 1997
Kahen puolen Kemijokea – Tervolan kunnan historia, Eemeli Hakoköngäs, 2017
Pirtusota ja salakuljettajat, Juha Ylimaunu, 2022
Jatuli XIV, Kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, 1973
Jatuli XI, Kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, 1967
