Blogijuttu kuunneltavissa Podcasterissa.
Tämä tarina on viides ja viimeinen osa Jälkiä Martimoaavan historiasta -juttusarjasta. Juttusarjassa kerrotaan Martimoaavan ja sen lähialueen historiaa muinaisista ajoista tähän päivään ja tuodaan esiin merkkejä ja muistoja mitkä ovat vieläkin kulkijoiden nähtävillä maastossa muistuttamassa menneistä ajoista.
1930-luvun lopulla ja varsinkin sotien jälkeen Suomessa alkoi nostaa päätään kansallisen matkailun kehittäminen ja sen mahdollisuudet. Monenmoista hiihto- ja lasketteluretkeä Penikkavaaroille järjestettiin lähialueilta kansan huvitukseksi ja virkistykseksi. 70-luvulla Keski-Penikalla toimi laskettelurinne hisseineen ja retkeilyreitistöä rakennettiin. Samoihin aikoihin herättiin myös luonnonsuojeluun. Martimoaavan soidensuojelualue perustettiin 1981.
Mutkamäkeen Kivaloille
1930-luvun loppu oli Suomen matkailun kulta-aikaa. Hotelleja ja matkailumajoja nousi kuin sieniä sateella, perustettiin kansallispuistoja ja merkittiin retkeilyreittejä. Laskettelu ja eräretkeily oli suosittu aktiviteetti. Suomen matkailijayhdistyksellä oli vuonna 1938 kolmekymmentä toimipaikkaa eri puolilla Suomea ja se oli yksi suurimmista matkailun kehittämisen toimijoista.
Matkailijayhdistyksen tavoitteena oli ”herättää maan omissa asukkaissa ja ulkomaalaisissa mieltymystä matkustuksiin tässä maassa ja tehdä ne helpoksi, laajentaa siten sen luonnon ja kansan tuntemusta”. Uusia reittejä ja retkeilyrakenteita oli tarkoitus saada kuntoon 1940 vuoden olympiakisoihin, mutta talvisota sotki suunnitelmat.
Tunturihiihdon rinnalla alkoi 1930-luvun lopulla yleistyä mutkamäkilasku eli slalom eli pujotteluhiihto. Nopeuslasku ja pujottelu nousivat ensimmäistä kertaa viralliseksi lajiksi Saksassa vuoden 1936 talviolympialaisissa ja antoi oman kimmokkeensa hiihtäjille lähteä laskettelurinteeseen mutkittelemaan.
Penikka-vaarat olivat suosittu hiihtokohde jo vuosituhannen vaihteessa. mm. Kemin opettajat ja Suojeluskunta järjestivät hiihtoretkiä Ala-Penikalle. Kun 1937 perustettiin Kemiin Suomen Matkailijayhdistyksen paikalliosasto, Kemin Matkailijayhdistys r.y, lisäsi se entisestään Penikoilla kävijöiden määrää. Kemin Matkailijayhdistys keskittyi parantamaan liikenneyhteyksiä ja matkailupalveluja, toteutti runsaasti erilaisia matkailuesitteitä ja oppaita sekä järjesti näyttelyitä.
Vuonna 1945 Matkailijayhdistys ryhtyi suunnittelemaan hiihto- ja -retkeilymajaa Ala-Penikan rinteeseen. Kemin kaupunki luovutti parakin Matkailijayhdistyksen käyttöön. Se kunnostettiin ja siinä oli 40 vuodepaikkaa. Maja oli suosittu ja sen käyttö oli vilkasta, mutta majan naapuriin nousi vuonna 1949 asutustila, jonka asukkaat pyysivät majan siirtoa. Maja oli sen verran huonossa kunnossa ja se päätettiin myydä, koska siirto ei kannattanut. Ala-Penikan matkailumaja oli toiminnassa vain muutaman vuoden.
Ala-Penikka oli suosittu laskettelu- ja retkeilypaikka ja sen laella seisoi myös palovartijan tupa ja palovartijan torni. 50-luvun puolivälissä Ala-Penikalle sijoitettiin puolustusvoimien, Lapin lennoston, tutka-asema. Tutka-aseman aloittamisen jälkeen palovartijan tupa ja torni siirrettiin Keski-Penikalle. Näin retkeily siirtyi pääsääntöisesti Ala-Penikalta Keski-Penikalle. Ala-Penikan alue onkin jäänyt monelle retkeilijälle vieraaksi, sillä tutka-aseman aikaan, alueelle ei ollut mitään asiaa.
Kivalon retkeilykeskus
Kivalon suosio laskettelu- ja hiihtoretkipaikana vain jatkui, joten alueen kehittämistä suunniteltiin tarmokkaasti 70-luvulla. 1968 perustettiin Ulkoilu-Kivalot Oy vetämään Kivalojen ulkoilu- ja retkeilyalueen kehittämistä. Ulkoilu-Kivalot Oy oli osakeyhtiö, jonka osakkaana olivat mm. Kemin kaupunki, Kemi Oy ja Kemin maalaiskunta, Simon kunta ja muutamia ammattiosastoja sekä yksityisiä henkilöitä. Sen toimintaa tuettiin Veikkauksen varoista.
Kivaloiden ensimmäinen yksityinen rakennus nousi pystyyn 1968, kun Kemin Matkailijayhdistys r.y:n maja rakennettiin Kivaloille. Majan hirret tuotiin Tervolasta ja mökki koottiin uudelleen Keski-Penikalle rinteeseen. Noin 850 hehtaarin kokoisen alueen luovutti Matkailijayhdistykselle Metsähallitus. Myöhemmin maja siirtyi Ulkoilu Kivalot Oy:n omistukseen. Majassa toimi Kivalon retkeilykeskus ja kahvila virvokkeineen. Maja oli hiihtokeskuksen tukikohta.
Maja sijaitsi Keski-Penikan rinteessä ja laskettelurinne raivattiin majan viereen. Pioneerit harjoittelivat räjäytyksiä laskettelurinteen raivauksessa. Raivauksen jälkeen rinne tasattiin Penikan lampien kaivamisen yhteydessä kertyneellä humuksella. Penikan lammet ovat ne tekolammet mitkä näkyvät Oravankankaantien molemmin puolin Kivalon P-paikalle tultaessa. Lammet rakennettiin elävöittämään maisemaa ja tarjoamaan niin uintipaikkoja kuin kalastusmahdollisuutta tuleville matkailijoille.
Laskettelurinteessä oli 350m pitkä ankkurivetohissi ja korkeuseroa hissillä oli 62m. Hissi ostettiin Helsingin kaupungilta ja otettiin käyttöön 1975. Kivalon ulkoilualueella oli myös muutamia yhteisöjen omistamia lomamajoja, mm. Lions Club Kemin, Kemin opettajin Lomatupayhdistyksen ja Keminsuun Auto Oy:n lomamajat.
Kivalon alueen kehittämiseksi oli Ulkoilu Kivalot Oy:llä suuret suunnitelmat. Keski-Penikan alueelle suunniteltiin laajaa ulkoilukeskusta. Suunnitelmissa oli rakentaa mm. 200-300 hengen hotelli tanssilattioineen ja kokoustiloineen, leirintäalue ja lomamökkikortteli matkailijoita varten. Suunniteltiin ulkoilupaikkoja suunnistukselle, kuntoilijoille ja erilaisille urheilukisoille, jopa porokilpailulle.
Suuret suunnitelmat tyrehtyivät ja vuosien ajan Kivalon laskettelukeskus saikin viettää rauhallisempia aikoja. Laskettelubuumi kesti Kivaloilla muutamia vuosia ja sitten jo melkein kaikki rakenteet hisseineen olikin jo purettu pois.
1990 luvun alkupuoliskolla tyhjillään olevan Kivalon retkeilymajan osti Lapponia Safaris. Yritys remontoi retkeilymajan ja pystytti pihalle kotakylän. Retkeilymajassa oli 25 yöpyjälle paikat, ravintola ja pihalla viisi kotaa sekä sauna. Paikka toimi suosittuna pysähdyspaikkana eritoten ulkomaalaisten turistien patikkaretkillä ja kelkkasafareilla.
Soidensuojelu
Suomen soista suurin osa on muodostunut jääkauden jälkeen vuosituhansien aikana. Uusia soita ei enää muodostu kuin maankohoamisrannikolla. Suomen maapinta-alasta suota on nykyisin noin 29%. Pinta-ala olisi suurempi ellei 1900-luvun alussa soita ei olisi ojitettu niin kiivaasti. Varsinkin sotien jälkeen nopea väestönkasvu ja asutustoiminta kiihdytti peltojen raivaamista.
1960-luvulla herättiin soiden säilyttämiseen ja suojeluun. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen ja Suoseuran yhteinen soidensuojelutoiminkunta teki laajoja kartoituksia ja selvityksiä ja neuvotteli Metsähallituksen kanssa suokohteiden säästämisestä. Valtakunnallinen soidensuojelunperusohjelma valmistui 1980-luvun vaihteessa ja erilaiset järjestöt lähtivät inventoimaan ja toimimaan soiden suojelun puolesta. Osa soista suojeltiin kansallispuistona, osa osana metsien suojeluohjelmaa, lintuvesisuojeluohjelmaa tai vesistöjen suojeluohjelmaa.
Martimojärven suoalue nimitettiin yhdeksi 12:sta suomalaisesta kohteesta kansainvälisessä Project Mar-ohjelmassa ja suojelun toteuttamisesta solmittiin Convention of Wetlands sopimus vuonna 1965. Ohjelman tarkoituksena on vesilintujen ja kahlaajien pesimis- ja muuttolevähdyspaikkoina tärkeiden vesi- ja kosteikkoalueiden suojelu.
Sivujuonteen mainittakoon, että ilmeisesti Suomen soiden luettelointi ei ollutkaan ihan läpihuutojuttu, koska vuoden 1965 Project Marsin raportissa todetaan seuraavaa (vapaasti suomennettuna): ”Suomen äärimmäisen monimutkaisen tilanteen vuoksi, jossa on noin 62 000 järveä, lukuisia saaria ja epäsäännöllinen rannikko, täydellistä kosteikkoluetteloa ei ole voitu laatia samalla pohjalla kuin muissa maissa. Suomalaisten kosteikkojen määrä on valtava ja sen seurauksena myös eläimistö niin suuri ja hajallaan, että vertailuaineistoa ei ole tarpeeksi saatavilla luettelon perustamiseksi.”
”Suomen Metsäsäätiö on ryhtynyt selvittämään ja mahdollisesti nimeämään 24 kansallis- ja luonnonpuistoksi soveltuvaa aluetta. Ne kattavat yhteensä 100 000-110 000 hehtaaria. Suurimmat alueet sijaitsevat Lapin ja Oulun lääneissä.
Pohjois-Suomessa ehdotetut tutkimuskohteet ovat seuraavat… Martimon luonnonpuisto Simossa Martimojärven ympäristössä, 3000-5000 hehtaaria…”, Hufvudstadsbladet, 01.03.1946
Soidensuojelualueen perustaminen
Ensimmäiset hakkuilta rauhoitetut säästömetsät ja ”luonnonpuistot” perustettiin Suomessa 1900-luvun alussa ja luonnonsuojelu otettiin mukaan lakiin vuonna 1923. Ensimmäinen virallinen maininta kansallispuistojen perustamisesta löytyy vuodelta 1910 ja ensimmäiset kansallispuistot syntyivät vuonna 1938.
Kansallispuistojen kehittäminen oli täydessä vauhdissa 1970-luvulle tultaessa. Martimoaavan aluetta esitettiin silloin kansallispuistoksi. Martimoaapa, tai virallisesti Martimojärven kansallispuisto, kuului vuoden 1973 Ympäristönsuojelun neuvottelukunnan ehdotukseen Suomen kansallispuistoverkoston kehittämisestä ja Martimoaavan alue oli yhtenä Suomen Akatemian kansallispuistotyöryhmän kohteena. Silloin asia ei edennyt. Asia nousee keskusteluun aika-ajoin. Viime vuonna (2023) Kemi-Tornion Lintuharrastajat esittivät Martimoaavan suojelualueen muuttamista kansallispuistoksi.
70-luvulla, niin sanottuina soidensuojelun huippuvuosina, aloitettiin myös suojelemaan ja inventoimaan tarkemmin Martimoaavan ympäristöä. Ala-Penikan-Kivalon luonnonhoitometsä suojelualue, niin kutsuttu aarinosa, muodostettiin. Pääosa Martimojärven suoalueesta rauhoitettiin ojitukselta ja alueen valtionmaat metsästykseltä. Hangassalmenahon eteläpuolella sijaitsi Turun yliopiston ja metsähallinnon Kemin hoitoalueen ylläpitämä hillakoeala. Myöhemmin vanhojen metsien alue, Kontiokummut, liitettiin osaksi suojelualuetta.
1971 Suomi liittyi kansainväliseen Ramsarin kosteikkojensuojelusopimukseen. Ramsar-sopimus edellyttää perustamaan luonnonsuojelualueita vesiperäisille maille ja edistämään kansainvälisesti merkittävien kosteikkojen ja vesilintujen suojelua. Nykyään Suomessa on 49 Ramsar-aluetta.
Vuonna 1981 suojeltiin lailla yli 70 valtion hallinnassa olevaa suoaluetta, yksi niistä oli Martimoaavan soidensuojelualue. Martimoaavan soidensuojelualue liitettiin osaksi Natura 2000-verkostoa vuonna 2004 ja näin osaksi Ramsar-sopimusta. Lisäksi Martimoaavan alue liitettiin SPA-alueeksi eli Natura 2000 -verkoston lintudirektiivin erityissuojelualueeksi. Natura 2000 -alueiden verkostolla suojellaan Euroopan unionin alueella tärkeitä luontotyyppejä ja lajeja. Tavoitteena on luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Martimoaavan soidensuojelualueen soidensuojelullinen tavoite on säilyttää soiden luonnontila.
Luonnonsuojelu kuului pitkään Metsähallituksessa osaksi metsätaloustoimintaa. Oma luonnonsuojelualuetoimisto perustettiin vuonna 1981, 10 vuotta myöhemmin se muutettiin luonnonsuojeluosastoksi. Nykyisin luonnonsuojelutehtäviä sekä retkeilypalveluita Metsähallituksessa hoitaa Luontopalvelut-yksikkö.
Retkeilyreitistö
Retkeilyharrastus yleistyi toisen maailmansodan jälkeen niin kuin edellä on jo mainittu. Sotien jälkeen vapaa-aika lisääntyi ja elintaso kohosi. Niin myös erilaisten leiripaikkojen perustaminen tuli tarpeelliseksi. 70-luvun matkailun huippuvuosina Metsähallitus panosti autiotupaverkoston laajentamiseen. Suomessa on todella kattava autiotupaverkosto ja sen laaja-alaisuus on uniikkia koko maailman mittakaavassa.
Metsähallitus varasi noin 3000 ha suuruisen alueen ulkoilu- ja retkeilytarkoituksiin Kivalon ja Martimoaavan alueelta 60-luvun lopussa. Tuolloin toteutettiin 50km retkeilyreitistöä; Martimoaavan vaellusreitti Kivalolta Hangassalmenahoon, Keski-Penikalta reitti Kaltiolammelle ja siitä edelleen Kemi-Puukkokumpu hiihtoreitille sekä Kivalolta reitti Jatulinlehtoon. Penikanojan varteen rakennettiin myös kuntorata ”monipuolisen kuntoharrastuksen säilyttämiseksi ja ihmisten fyysisten ominaisuuksien kehittämiseksi”.
70-luvun kotimaan retkeilybuumin ollessa huipussaan Martimoaavalla oli autiotupia vielä runsaammin kuin nykyään. Martimojärven eteläpuolen kankaalla oli taukotupa. Yli-Penikan päällä sijaitsi parakkimallinen palovartijan tupa. Kivalon ja Saunasaaren välissä sijaitsevassa Koivumaassa oli kaksikin kämppää. Koivumaan kämppä, jossa oli sauna, keittiö ja 20 hengen makuuhuone ja Koivumaan itäpuolella, vieläkin metsän keskellä luhistuvana tönönä seisova, pieni Jussan kämppä. Jussan kämppä lienee 1924 vuonna perustetun Jussapäkin tilan vanha niittytupa. Koivumaan ja Martimojärven tuvat ovat jo hävinneet maisemasta.
Koivuselän ja Saunasaaren vanhat savottakämpät olivat vielä 70-luvulla retkeilykäytössä. Savottakämppiä ei enää ole, mutta molempien sijoille on rakennettu uudet autiotuvat. Koivuselkään vuonna 1992 ja Saunasaareen 2000-luvulla. Koivuselän kämppä tehtiin Posiolla hirsirakentamisen kurssityönä. Alkuperäinen Saunasaaren savottasauna on vielä nipin napin pystyssä, mutta se ei ole käytössä. Sauna on museorakennus, jota ei olla purkamassa, mutta ei sitä myöskään entisöidä.
Lautiosaari-Puukkokumpu hiihto- ja patikkareitti kulkee Puukkummusta Kivaloiden kautta Juokuanvaraalle ja sieltä Kemiin. Reitillä on mittaa 36km. Reitin suunnitteli aikoinaan Metsäkeskus ja reitin rakensi Keminmaan kunta yhdessä paikallisten metsäalanopiskelijoiden kanssa 1990-luvun puolivälissä. Nykyisin reitin hiihtolatua ylläpitää Keminmaan kunta.
Rajalta rajalle hiihtotapahtuman reitti on kulkenut useana vuonna Kivaloiden kautta. Tapahtumassa hiihdetään Suomen läpi, Venäjän rajalta Ruotsin rajalle noin 420 kilometriä ja hiihto kestää 7 päivää. Rajalta Rajalle hiihto järjestetään ensi vuonna 39. kertaa ja siitä on muotoutunut vuosikymmenien aikana kansainvälinen hiihtotapahtuma.
2000-luvulla rakennettiin uusi Martimo-ojan niittytupa Martimo-ojan varteen, kun aiemmin paikalla ollut niittysauna paloi muuta vuosi aiemmin. Tupaa ei ollut ensin aikomus rakentaa uudelleen, mutta tuvan rakennus aloitettiin vähän omin luvin ja simolaiset keräsivät listaan lähes 300 nimeä, jolla tuvan rakennusta vaadittiin Metsähallitukselta. Palanut tupa oli 1800-luvulla rakennettu, Böökin saunaksi tai Aapon kämpäksi nimitetty niittytupa.
Kaltiolammella oli vielä 70-luvulla oikein saunallinen autiotupa, entinen Metsä Botnian (Kemi Oy) kämppä, mutta se meni lopulta huonoon kuntoon. 2018 luhistuva tupa viimein purettiin ja paikalle siirrettiin seuraavana vuonna tupa Pisanvaaran luonnonpuistosta.
29.8.2009 vietettiin Järviaavan-rengasreitin avajaisia. 9km pituinen reitti kulkee Järviaavan ympäri. Järviaavan reitistä on muodostunut suosittu päiväretkeilyreitti. Reitti on suurimmaksi osaksi pitkospuita, sopivan pituinen päiväretkelle ja reitin varrelta pääsee ihailemaan avaraa suomaisemaa.
1990-luvun alussa Martimojärven rannalla oli nimetty veneiden säilytyspaikka. Rannalle on kerääntynyt ajan saatossa aikamoinen kasa veneitä, iso osa huonokuntoisia ja hylättyjä. Venevalkamaan johtavat pitkospuut rakennettiin vuonna 1999. Rannalla sijainnut suosittu 2000-luvun alussa rakennettu Valkaman laavu paloi 2018.
Viimeisimpänä Martimoaavalle on toteutettu pari vuotta sitten esteetön reitti Hangassalmenahosta Järviaavan laitaan ja reitin varrelle esteetön Järviaavan avokota. Kilometrin pituinen reitti on osittain sorastettu ja osa reitistä koostuu poikittaispitkosrakenteesta. Reitti on mukava kulkea niin pyörätuolilla, rollaattorilla kuin lastenrattailla.
Kaikki Martimoaavan autiotuvat ovat pieniä, 2-6 hengen tupia, koska ne ovat mitoitettu 1990- ja 2000-luvun käyttömäärien mukaan. Onneksi autiotupien lisäksi alueella on myös kuusi laavua retkeilijöiden ilona. Lähiseudulla on muutama muukin laavu ja tupa, mutta ne eivät ole Metsähallituksen ylläpitämiä tai yleisessä käytössä. Lautiosaari-Puukkokumpu hiihtoreitin varrella on myös useita taukopaikkoja, mutta ne sijaitsevat jo Martimoaavan soidensuojelualueen ulkopuolella.
Loppusanat
Martimoaavan historiablogijutun piti ilmestyä jo vuonna 2021, kun Martimoaavan soidensuojelualueen perustamisesta tuli kuluneeksi 40 vuotta ja koronan vilkastuttama retkeilybuumi oli huipussaan. Suunnitelmissa oli jutulla juhlistaa pyöreitä vuosia ja nostaa esille hienoa suojelualuetta. Mutta historian tutkiminen tempaisi mukaansa, blogijuttu laajeni viiden jutun sarjaksi ja kirjoittaminen vei odotettua kauemmin. Noh, eikös sitä sanota, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Tämän historiajuttusarjan myötä olette toivottavasti päässeet sukeltamaan Martimoaavan alueen menneisyyteen, tutustuneet muinaisiin kulkijoihin ja päässeet myös seuramaan alueen kehitystä ja merkitystä erämaan kulkijoille, lähikylien asukkaille ja retkeilijöille. Soilla ja ympäröivällä luonnolla on tuhansia vuosia vanha historia, jota ei välttämättä tule ajateltua, kun pitkospuilla katselee avaraa suomaisemaa.
Olen kulkenut ympäri ämpäri Martimoaavan aluetta monia monituisia vuosia. Toivon, että voin nauttia alueesta vielä pitkään tulevaan; retkeillen, hiihtäen, luontoa ihmetellen ja tupien lämmöstä nauttien. Historian tutkiminen avasi silmiä entisestään tarkkailemaan ympäristöä tarkemmin. Joka vierailulla Martimoaavalla löydän jotain uutta ihmeteltävää ja koettavaa, se on mielettömän hienoa.
Lähteet ja lisätietoa:
- Martimoaapa‐Lumiaapa‐Penikat Natura, Kulttuuriperintökohteiden inventointi 2007, Metsähallitus
- Aapa – Pohjoisten soiden kiehtova elämä, Lapin maakuntamuseon julkaisuja, 2019
- Martimoaavan historia, Luontoon.fi
- Paahde-LIFE –alueiden kulttuuriperintöinventointi Sota-aavan ja Martimoaavan-Lumiaavan-Penikoiden soidensuojelualueilla 2014 ja Joutensuon Natura 2000 -alueella 2015, Metsä.fi
- Project Mar, The International Union for Conservation of Nature (IUCN), 1965
- Kemin seutu, dokumentti, Elonet, 1963
- Historia tulee polulla vastaan osa 4, Pentti Korpela, 2020, Kemi.fi
- Koronapandemian vaikutukset suomalaiseen luonnossa liikkumiseen ja luontoliikuntapalveluiden tarjoamiseen, Jussi Muittari, Humanistinen ammattikorkeakoulu, 15.12.2021
- Simossa avataan uusi retkeilyreitti, Yle.fi, 27.8.2009
- Martimoaapa ja Sammuttijänkä kosteikkoluetteloon, Yle.fi, 2.2.2004
- Kemin opas, Kemin Matkailijayhdistys r.y., 1938
- Kantapuu-museoiden kokoelmat, Kansallisarkisto
- Martimoaapa–Lumiaapa–Penikat Natura 2000 -alueen hoito- ja käyttösuunnitelma, Metsähallitus, 2010
- Nordic wetland conservation, Nordic Council of Ministers, 2004
- Vetoomus autiotupien ja kammien puolesta, Tunturilatu ry, 2016
- Rajalta rajalle-hiihto, rajaltarajallehiihto.fi
- Luonnonsuojelulain nojalla vuosina 1978-1984 rauhoitetut luonnonsuojelualueet ja luonnonmuistomerkit, Ympäristöministeriö, Matti Osara, 1989
- Penikat huokuvat luonnonrauhaa: Kivalon 70-luvun lasketteluhuuma suurine suunnitelmineen vaihtui retkeilyyn ja safareihin, Pohjolan sanomat 2.7.2006
- Kivalon vapaa-aika-alue esite, Kivalon Ulkoilu Oy, 1978
- Simon kirja, Hannu Heinänen, Mauno Hiltunen, 1986
- Keminmaan historia, Pentti Koivunen, 1997
- Kahen puolen Kemijokea – Tervolan kunnan historia, Eemeli Hakoköngäs, 2017
- Jatuli XVI, Kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, 1997
- Jatuli X, Kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, 1966
- Metsähallitus
- Simon kirjaston lehti- ja kotiseutuarkisto