Jatulien jalanjäljillä – Jälkiä Martimoaavan historiasta osa 1

Blogijuttu kuunneltavissa Podcasterissa.

Tämä tarina on ensimmäinen osa Jälkiä Martimoaavan historiasta -juttusarjasta. Juttusarjassa kerrotaan Martimoaavan ja sen lähialueen historiaa muinaisista ajoista tähän päivään ja tuodaan esiin merkkejä ja muistoja mitkä ovat vieläkin kulkijoiden nähtävillä maastossa muistuttamassa menneistä ajoista.

Penikkavaarojen korkeimmat kohdat ovat nousseet merestä varhaisella kivikaudella ja Martimoaavan alueelta on löydetty arkeologisissa tutkimuksissa jälkiä muinaisista asuinpaikoista, kivilatomuksia ja kvartsilouhoksia. Isot monta metriä korkeat kivilohkareet keskellä metsikköä, laajat rakkakivikot Keski-Penikan rinteillä, kummalliset ladotut kivikehät keskellä erämaata. Muinaiset jättiläisetkö ne kivet ovat metsään nakanneet? Onko itse piru ihmisparkojen kiusaksi kiviä Kivalojen rinteille kylvänyt?

Simossa kerrotun tarinan mukaan jättiläiskansa syntyi siihen aikaan, kun muinaiset meren rannat olivat vielä melkein autiot ja ihmiset asustelivat sisämaassa. Jättiläiset eli hiidet, tai Jatulit niin kuin heidät täällä Peräpohjolassa tunnetaan, ajoivat ensin rantojen asukkaat metsiin ja asuttivat Peräpohjolan rannikon, mutta vuosien kuluessa ihmiset muuttivat takaisin lähemmäksi merta ja lopulta manasivat jatulit pois Kivalojen vaaroille. Jatulit kulkivat ja asustivat ympäri Penikkavaaroja ja Martimoaavan aluetta. Näin olivat syntyneet Kivalon jatulit, jotka lienevät kuuluisimpia jättiläisiä Peräpohjolan seudulla.

Jatuleista kerrotaan, että he olivat kookasta kansaa. Heillä oli yliluonnollisia kykyjä ja he majailivat luolissa ja onkaloissa. Jatulit eivät välittäneet turhasta metelistä; ihmiselämän äänet ärsyttivät, lehmänkellot vihastuttivat ja kirnunmännän loiske inhotti. Ihmiset saattoivat saada houkuteltua vahvat ja yksikertaiset jätit rakentamaan kirkkojakin, mutta sitten kun kirkonkellot kajahtivat soimaan, pakenivat jätit vihoissaan.

Keminmaan viimeiset jätit olivat Kilka, Kalli ja Jatuli. Heidänkin paettua Jäämeren rannoille, ihmiset vielä puhuivat, että jatulit olisivat jääneet kummittelemaan Peräpohjolan seuduille. Tarinan mukaan jatulit olisivat jättäneet kulta-aarteensa Kivaloille, mutta manannut ne lähtiessään. Jos kulkija tuota kultaa otti taskuunsa, ei hän enää löytänytkään kotiinsa. Niinpä on aarre palautettava ja jätettävä niille sijoilleen mistä oli sen löytänyt, jos vielä kotiinsa halusi löytää.

”Lähe hiisi hiihtämähän,
paha henki paahtamahan,
ota hiiestä hyvä hevonen,
vaarasta valittu varsa,
tunturista tulikavioa,
jolla sinä hiiät hiien maita,
Lemmon maita leuhottelet.

Mene sitten siihen maahan,
joss’ ei papit paita päällä
eikä messumiehet meuhasta,
sinne tikkateille ja ruunanraiskioille.”

ote Simolaisesta jätin manausrunosta,
Vanhan ajan muistoja Kemin, Tervolan ja Simon seurakunnista, Castrén, 1894

Penikka-saarille hylkeenpyyntiin

Martimoaavan alueella ja Penikkavaarojen ympäristössä on paljon paikkoja, joiden nimet viittavat jatuleihin ja alueelta on löydetty kivirakennelmia ja kuoppia mitkä on arveltu jättien tekosiksi. Paikkojen nimistä löytyy Kilkanjänkä, Jatulin lammet (nykyiset Myllylän lammet), Jatulinoja, Jatulinlehto ja monia muita. Uskoipa sitten jättiläisiin tai ei, kummallisilta nämä muinaiset kivirakennelmat ja pirunpellot näin nykypäivän ihmisestä vaikuttavat.

Hypätään hetkeksi muinaiseen Suomeen. Millainen alue olivat Peräpohjola ja Martimoaavan seutu tuolloin, tuhansia vuotta sitten? Noh, sitä tietenkin voimme vain arvailla, mutta jotakin tiedetään.

Penikkavaarojen korkeimmat kohdat ovat nousseet merestä varhaisella kivikaudella muodostuen saariksi. Saarien rannat olivat alttiita meren voimakkaille aaloille ja, niin sekä maankohoamisen kuin myrskyisten aaltojen seurauksena, Penikoiden rinteille syntyi rantavalleja. Penikoiden ylärinteillä nämä rantakerrostumat koostuvat laajasta alueesta isoja kivistä ja lohkareita.

Maankohoamisen seurauksena muodostuneet saaret houkuttelivat paikalle kalastajia ja hylkeenpyytäjiä. Muinaisihmisen elämä oli hyvin sesonkiluontoista ja keskittyi paljon ruuan hankkimiseen. Kesät kuljettiin ja talvisin oltiin enemmän paikoillaan. Kesäisin kalastettiin, linnustettiin ja kuljettiin riistan perässä. Talvisin ja syksyisin harjoitettiin hylkeenpyyntiä merellä. Hylkeenpyyntiä ja linnustusta varten rannoille koottiin matalia kivivalleja ampumasuojiksi, joiden jäännöksiä on vieläkin maastossa havaittavissa eripuolilla Peräpohjolaa.

Maankohoaminen on vienyt aikojen saatossa meren rannan nykyisille paikalleen, yli 20 kilometrin päähän Penikoista. Niinpä asutus pikku hiljaa hiipui lähialueelta, koska alue soistui maan kohotessa. Asutus siirtyi lähemmäksi vesistöjä; merta, Kemijokea ja Simojokea.

Jälkiä menneisyydestä

Martimoaavan alueella on runsaasti todennäköisesti jo esihistorialliselta ajalta, eli ajan ennen 1300-lukua, peräisin olevia jälkiä muistona muinaisten ihmisten toiminnasta. Näiltä ajoilta kirjallisia lähteitä ei ole, joten emme pääse lukemaan muinaisen ajan elämästä kirjoista tai lehdistä, voimme vain päätellä elämän kulkua muinaisjäännösten perusteella. Muinaisjäännökset ovatkin ainoita todisteita sen ajan elämästä ja ihmisistä.

Martimoaavalla on tehty argeologisia inventointeja muutamaankin otteeseen eri aikakausilta. Inventoinneissa selvitetään muinaisjäännösten kunto sekä voidaan myös etsiä uusia kohteita. Vanhimmat inventoinnit mitkä ovat tulleet itselle vastaan Penikoiden alueella, ovat vuodelta 1877 (Appelgren) ja 1894 (Castrén). Vasta 100 vuotta näiden jälkeen inventoinnit jatkuivat, kun Suomessa aloitettiin tekemään kuntien perusinventointeja. Uusimmat tutkimukset löytyvät Museoviraston Kyppi-palvelusta. Edellinen inventointi Martimoaavalla on toteutettu vuonna 2007, tarkastuksia toki sen jälkeenkin.

Pirunpellot eli muinaisrannat

Mainittakoon tässä välissä pirunpellot. Ne ovat monille tuttuja näkyjä Martimoaavalla kulkijoille, varsinkin Kivalon autiotuvalla käyneille. Nimensä kivikkoiset pirunpellot ovat saaneet uskomuksesta, että itse piru olisi viskonut kivet paikalleen tai siitä että piru halusi kiusata Jumalan tahtoa ja valitsi viljelymaakseen louhikon. Mutta luontotiedon mukaan pirunpellot ovat muodostuneet mannerjäätikon irrottamasta moreenista. Nämä muinaiset rantakivikot ovat syntyneet noin 2000–12 000 vuotta sitten ja sijaitsevat mäkien lakiosissa tai loivilla rinteillä.

Pirunpellot ovat siis luonnon muodostamia muinaisia rantakivikoita, eivät muinaisjäännöksiä, mutta pirunpellot ovat olleet muinaiselle ihmiselle tärkeitä paikkoja. Niinpä suurin osa alueelta löydetyistä muinaisjäännöksistä sijaitseekin Penikkavaarojen rakkakivikoissa. Kivikkoihin on voitu tehdä pieniä kivi latomuksia rajapyykeiksi tai seitapaikoiksi tai kaivella rakkakuoppia. Pirunpelloista on otettu myös raaka-aineita työkalujen tekemiseen. Penikoiden rinteillä ja Koivuselässä on upeita pirunpeltoja, joita pääsee retkeilyreittien varrella ihailemaan.

Penikkavaarojen eteläosassa, Kaltiolammesta länteen, sijaitsevan vaaran eteläosasta sekä Pookijängän länsipuolelta on löydetty kvartilouhokset rakkakivikosta. Kvartsilohkareissa näkyy työstön jälkiä ja niistä on irroitettu kvartsia. Penikoiden rakkakivikoissa on luonnostaan paljon kvartsilohkareita, mitä on jo muinaiset kulkija hyödyntäneet erilaisten työkalujen tekemiseen.

Penikkojen alueelta on löydetty myös rakkakuoppia. Rakkakuoppa on luonnonkivikkoon kaivettu kuoppa. Niitä on käytetty lihansäilytykseen ja osa näistä rakkakuopista on tehty rakan alla kulkevien piilopurojen päälle. Puron kylmä vesi on pitänyt kesälläkin kuopat viileinä ja näin ne ovat toimineet muinaisina jääkaappeina. Rakkakuopat tunnetaankin myös nimellä jätin jääkaappi ja purnu. Piilopurojen päälle rakennettuja rakkakuoppia on löydetty mm. Pookijängän länsipuolelta sekä Ala-Penikkavaaran etelärinteeltä.

Ala-Penikan ja Keski-Penikan välissä sijaitsevalta kivikkoiselta Tornivaaralta on säilynyt kahden jatulinpatsaan jäännökset. Jatulin patsaat ovat ladottuja kivipylväitä. Niiden käyttötarkoitus on epäselvä. Tornivaaran Jatulinpatsaita on alunperin ollut kolme; keskimmäinen korkeampi, kaksi muuta pienempää. Isoin patsas on ollut korkeudeltaan parin metrin korkuinen ja pienemmät puolitoista metrisiä. Valitettavasti patsaat on ajan saatossa tuhoutuneet ja jäljellä on vain pohjat. Tarina kertoo, että paikalla olisi pidetty jonkunlaisia jumalanpalveluksiakin muinaisina aikoina.

Kävellessään pitkin Penikkavaarojen kivikkoisia rinteitä, ei tule ensimmäisenä mieleen, että siellä olisi joku tuhansia vuosia sitten jo liikkunut, saati asustellut. Kuten edellä mainittu, Martimoaavan alueelta on löydetty argeologisissa tutkimuksissa ja inventoinneissa mm. muinaisia asuinpaikkoja, kivilatomuksia ja kvartsilouhoksia. Alueelta on löydetty myös lähes kolmekymmentä rakkakuoppaa sekä Yli-Penikan itäpuolelta Jatulilehdon kivikehä.

Martimoaavan muinaiset asukkaat

Lappalaiset olivat alkuperäiskansoja, jotka vaelsivat ja asuivat Pohjois-Fennoskandian alueella jo varhaisella kivikaudella. Heidän elostaan, metsätystavoistaan ja kulttuurista on löydetty viitteitä eri puolilta Lappia yli nykyisten valtion rajojen. Lappalaisiksi kutsuttiin kaikkia syrjäseutujen asukkaita, jotka metsästyksellä ja kalastuksella hankkivat toimeentulonsa. Lappalainen nimitys pitää siis sisällään muitakin kuin saamelaiset.

Ihmiset olivat muinaisella ajalla taitavia metsästämään. Metsästyksessä aseena käytettiin harppuunoita, keihäitä ja nuijia. Lintuja pyydystettiin myös jousipyssyllä ja lingolla. Metsästysvälineiden valmistukseen käytettiin paljon kiveä, mm. kvartsia, mutta myös puuta ja erilaisia luita.

Ruoka valmistettiin paistamalla kuumilla kivillä puukulhoissa ja myöhemmin savikulhoissa. Ruoka-aineita kuivatettiin ja säilöttiin myös talteen pahan päivän varalle ja matkaevääksi. Ravinnoksi syötiin paljon kasviksia, kalaa ja riistaa. Saatettiin asutuksen lähellä harjoittaa pientä viljelyäkin. Siemeniä viljeltiin muun kasvillisuuden sekaan tai perustettiin pieni kaskimaa.

Asuinpaikat sijaitsivat yleensä vesistön lähellä, jokien suistoissa ja pyyntialueiden lähellä. Vaikka ihmiset tuolloin liikuivatkin paljon, monesti haluttiin palata samalle asuinpaikalle, jos sieltä vain ruokaa oli saatavilla. Muinainen ihminen on ollut täysin riippuvainen kalastuksesta, metsästyksestä ja keräilystä.

Asumukset rakennettiin puista, sammalesta ja muista luonnonmateriaaleista ja niin itse asutuksien rakennelmat ovat säilyneet huonosti, mutta asuinpaikoille on jäänyt jäänteitä mm. ruuanvalmistuksesta, kivien käsittelystä ja muutoksia maaperässä.

Martimoaavan alueella on tehty löytöjä argeologisilla kaivauksilla ainakin kolmesta muinaisesta asuinpaikasta. Paikoilta on löydetty mm. kiven käsittelyssä syntyneitä sirpaleita, palaneita kalanruotoja ja saviastioiden palasia. Myös kivistä ladotuista asumuksista on säilynyt jäänteitä.

Myllylänahosta on löytynyt kivikautinen asuinpaikka. Myllylännaho sijaitsee Myllylänaavan ja Simoskanaavan välissä, Hangassalmenahon pohjoispuolella, ja kohoaa korkeimmillaan noin 97metrin korkeuteen meren pinnasta. Mutta valitettavasti suurinosa asuinpaikan jäänteistä on tuhoutunut soranotossa.

Toinen kivikautinen asuinpaikka on löytynyt Yli-Penikan pohjoispuolen rinteestä. Hiekkakuopan eteläreunassa löytyi merkkejä kivikautisesta asuinpaikasta; liuskeiskoksia, palaneita luita ja kiviä. Paikan sijainnin ja korkeuden perusteella asuinpaikka on voinut olla käytössä jo 8700–5100 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Valitettavasti tämänkin paikan jäännöksiä on tuhoutunut luultavasti hiekan otossa.

Ala-Penikalta on löydetty myös jäänteitä kahdesta asuinpaikasta. Ala-Penikkavaaran huipun lähellä on asumukseen viittaava ladottu kehävalli. Valli sijaitsee rakan länsireunassa ja on soikean muotoinen. Vallin molemmissa päissä on aukko ikään kuin kulkua varten. Vallin kivet ovat halkaisijaltaan noin 20-40cm ja lattialla on pieniä, nyrkinkokoisia kiviä. Keskellä kehää on suuri tulisija. Toisen mahdollisen asuinpaikan jäänteitä on löydetty Ala-Penikan kaakoisrinteestä. Rinteestä on löydetty kolme rakkakuoppaa, joista yhden ympärillä on myös matalat 20-59cm korkuiset vallit.

Jatulinlehdon kivinen kehävalli

1800-luvulla löydettiin Yli-Penikan itäpuolelta, suuri noin 4 x 2 metriä halkaisijaltaan, rakkaan kaivettu ja ladottu kehävalli. Paikka tunnetaan nykyään Jatulinlehtona. Kehävalli sijaitsee aivan suojelualueen rajalla. Saman tyyppisiä kehävalleja on löydetty myös Torniosta.

Kehävallin kulmat ovat pyöreät. Seinät ovat melkein puolitoista metriä leveät ja noin 70cm korkeat. Kehää ympäröi laaja rakkakivikko. 1877 vuoden tarkastuksessa argeologi Appelgrenin mukaan kehässä olisi silloin ollut korkeammat seinämät, ”niin että keskikoinen mies ylettyi yläreunaan” ja kehän sisäpuolella olisi ollut alttari, eräänlainen pöytätaso, joka ”ylettyi miehen polven yli”. Appelgren arveli kehässä olleen puukatto, joka on ajan saatossa pudonnut alas.

Ison kivikehän vieressä on myös pienempi kehävalli, pari metriä halkaisijaltaan, laidoilla vain pari kerrosta kiviä. Kivikehien ympäristöstä on löydetty paljon palaneita kiviä, jotka liittyvät luultavasti ruuan valmistukseen sekä kymmenisen rakkakuoppaa. On kerrottu, että paikalta olisi löydetty myös kivikirves vartettuna, mutta kirves on valitettavasti teillä tietämättömillä.

Jatulinelehdon kivikehän seinämät ovat kylmämuuraamalla rakennettu. Kylmämuuraaminen on kivirakennustekniikka, jossa isommat kivet asetellaan tiiviiksi rakenteeksi pienempien kiilakivien avulla. Kivikehä on merkitty muinaisjäännösrekisteriin jätinkirkoksi, mutta verrattua muihin tunnettuihin jätinkirkkoihin, tässä kivet on ladottu tarkemmin eikä kasattu, niin kuin jätinkirkoissa yleensä.

6500 vuotta ennen ajan laskun alkua Jatulinlehto on ollut pieni saari. Jos tämä kivivalli olisi siltä ajalta, rakennelmalla olisi ikää yli 8500 vuotta. Tämän kivikehän käyttötarkoituksesta ei olla aivan varmoja. Sen arvellaan olleen hylkeenpyytäjien asumus tai tukikohta. Toisen teorian mukaan kehävalli olisi susiansa; kehän keskelle, alttarille olisi sijoitettu syötti, ja näin houkuteltu susi kehän sisälle. Sieltä susi olisi sitten helppo napata.

Jatulinlehdon paikka on tunnettu myös Jättiläisten saarena, jossa kerrotaan viimeisten Peräpohjolan jatulien majailleen. Kävimme tutustumassa Jatulinlehtoon kesällä 2023, kun olimme maastopyöräilemässä vaelluspolulla. Paikka oli todella vaikuttava.

Muinaisjäännösten kohtaaminen

Muinaismuistolaki (295/1963) rauhoittaa kiinteät muinaisjäännökset. Ilman lain nojalla annettua lupaa kukaan ei saa esimerkiksi kaivaa, peittää, purkaa, vahingoittaa tai muuttaa millään tavoin muinaisjäännösaluetta. Näin turvataan, että muinaisjäännökset ja niihin liittyvä historia säilyvät mahdollisimman hyvin.

Muinaisjäännöksiä voi tulla retkeilijää vastaan varsinkin Penikoiden vaarojen alueella, jonka rakkakivikot pitävät sisällään useita rakkakuoppia ja kvartsilouhoksia. Jokamiehenoikeudella muinaisjäännöksillä voi vierailla, mutta kulkiessa ei saa aiheuttaa haittaa eikä vahingoittaa kohdetta.

Vastuullinen retkeilijä kulkee ja toimii niin, että muinaisjäännös ja sen ympäristö eivät vahingoitu millään tavalla. Ei ladota tai siirretä kiviä, ei oteta matkamuistoja eikä poimita kasveja muinaisjäännöksen läheisyydestä. Näin alue pysyy siistinä, kasvillisuus ja rakenne ei vaurioidu ja turvataan muinaisjäännöksien säilyminen mahdollisimman hyvin tulevaisuudessakin.

Kun sitten meren ranta vuosituhansien vieriessä siirtyi kymmenien kilometrien päähän Penikka-vaaroista soistaen ympäröivät alueet, jäikö alue täysin autioksi? Oliko kontio ainut kulkija keskiajalla näillä soilla? Vastauksia löytynee seuraavasta Jälkiä Martimoaavan historiasta-jutusta.

Seuraava Jälkiä Martimoaavan historiasta -blogijuttu julkaistaan viikon päästä. Sarjan toisessa blogijutussa esitellään satojen vuosien takaisia erämaan kulkijoita: Vihaa pakenevista maanmittareihin ja pirtukaravaaneihin.

Lähteet ja lisätietoa:

• Paahde-LIFE –alueiden kulttuuriperintöinventointi Sota-aavan ja Martimoaavan-Lumiaavan-Penikoiden soidensuojelualueilla 2014 ja Joutensuon Natura 2000 -alueella 2015, Metsähallitus
• Martimoaapa‐Lumiaapa‐PenikatNatura, Kulttuuriperintökohteiden inventointi 2007, Metsähallitus
• Martimoaavan historia, Luontoon.fi
• Kulttuuriympäristön palveluikkuna, Museovirasto
• Arkeologisen kulttuuriperinnön opas, Museovirasto
• Torniolaakson argeologiaa, Kalmistopiiri
• Jättiläisten valtakunta, Jättiläistarinat osana Suomen kiinteitä muinaisjäännöksiä, Anna Hyppönen, Oulun yliopisto, 2016
• Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, lehtijutut
• Muinaismuistolaki, Finlex.fi
• Circling Concepts – A Critical Archaeological Analysis of the Notion of Stone Circles as Sami Offering Sites, Marte Spangen, 2016 Stockholm University
• Zach Castrén: Vanhan ajan muistoja Kemin, Tervolan ja Simon seurakunnista, 1894
• Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä, J. W. Calamnius, 1868