Luonnonantimia pyytämässä – Jälkiä Martimoaavan historiasta osa 3

Blogijuttu kuunneltavissa Podcasterissa.

Tämä tarina on kolmas osa Jälkiä Martimoaavan historiasta -juttusarjasta. Juttusarjassa kerrotaan Martimoaavan ja sen lähialueen historiaa muinaisista ajoista tähän päivään ja tuodaan esiin merkkejä ja jälkiä mitkä ovat vieläkin kulkijoiden nähtävillä maastossa muistuttamassa menneistä ajoista.

Hiljalleen 1800-luvun lopulta lähtien asutus levittäytyi Martimoaavan lähikyliin. Heinäisillä soilla alkoivat kesäisin viuhua niittomiesten viikatteet ja talvisin lähialueen metsät täyttyivät savotoista ja keväisin jokien varret uitoista. Suot ja metsäsaarekkeet olivat hyviä metsästys apajia erityisesti syksyisin riistalintujen saalistamiseen. Mutta mutusteli marjoja näillä soilla isompikin saalis, jota tarunhohtoiset simolaiset karhunkaatajat tavoittelivat.

Asutus levittäytyy

Maan kohotessa merestä paljastui rantaniittyjä, jotka mahdollistivat karjatalouden kehittymisen. 1600-luvulta lähtien talonpoikaisasutus ja maanviljelys alkoivat vakiintua ja laajentua jokien varsilta sisämaahan.

Rovaniemi irrottautui Kemistä omaksi pitäjäkseen vuonna 1785 ja 1860-luvulla syntyivät Simon ja Tervolan kunnat. Maan kohoamisen myötä Kemijoen suu madaltui niin, etteivät kauppalaivat enää päässeet sitä ylös, niin perustettiin meren äärelle myös Kemin kaupunki vuonna 1869.

Lähimmät kylät Martimoaavan suojelualueen laidoilla ovat Pömiö, Alaniemi ja Puukkokumpu. Puukkokumpu ja viereinen Sompujärvi, joka on tunnettu myös Kivalon kylänä, ovat Keminmaan syrjäisimpiä asutusalueita. Keminmaan keskustasta Sompujärvelle on 36 kilometriä.

Asutus keskittyi aluksi jokien varteen. Martimo-ojan alajuoksulle perustettiin Martimon uudistalo jo vuonna 1847, mutta asutus levisi läheisiin kyliin vasta 1800-luvun loppupuolella. Ensin tulivat kruununtorpat, myöhemmin metsätyömiestilat ja sotien jälkeen rintamiestilat. Puukkokumpu-niminen kruununtila perustettiin 1880-luvun alussa.

Myös Viantienjokivarteen levisi asutusta. Vuonna 1851 Viatienjoen varteen perustettiin Isopuutteen torppa. Torpparit asuivat jokivarressa, mutta tilan renki Johan Posti (1820-1898) asusteli tilalla. Isopuutteen naapuriin rakennettiin metsänvartijan talo, joka sai nimensä Apula. Johan Posti siirtyi asuttamaan Apulaa ja toimi siellä metsänvartijana eläkeikään asti. Metsänvartijan tehtäviin kuului suojella lähimetsiä ja valvoa ettei mitään lainvastaista toimintaa harjoitettu, kuten kaadettu salaa metsää. Posti toimi metsänvartijana yli 30 vuotta ja saikin pitkästä toimestaan metsänvartijain ansiomitalin. Hänen poikansa, Lauri Posti (1858-1936), jatkoi toimea isänsä jalanjälissään.

Myös metsä- ja uittotyöt olivat keskeinen osa Apulan tilan lisäansioita. 1900-luvun alussa tila oli jokivarren elinvoimaisin torppa, joka edisti Viantienjoen asutuksen leviämistä. Kun vanhin poika peri isältään tilan, oli nuoremmilla edessään toimeentulon etsiminen muualta tai oman tilan perustaminen, vaikka sitten naapuriin.

Viikatteet viuhuu suoniityillä

Ennen peltoviljelyn yleistymistä, täällä Peräpohjolassa heinä käytiin niittämässä usein luonnonniityiltä ja soilta rehua varten. Martimoaavan alueen heinäiset suot ovat olleet hyviä paikkoja kerätä rehuksi kortetta, luhtaheinää ja raatetta. Edellä mainitun Apulan tilan yksi nautinta-alueista oli Pömiö, mistä niitettiin rehuheinää. Voi oli tärkeä taloustavara, niin omassa käytössä kuin lisäansioita tuottavana myyntituotteena. Rehu lisäsi lehmien maidontuotantoa ja oli tärkeä paremman toimeentulon edellytys.

Heinää niitettiin suoniityiltä yleensä siipiviikatteella. Siinä oli pitkä varsi ja siipikehikko, jolla sai koottua harvaan kasvavan ja pehmeän suoheinän kasoihin. Kun heinä oli kuivunut, se korjattiin takkavitsan tai sapilaiden avulla ja koottiin heinäkekoon tai latoon, mikäli sellainen oli. Niittyheinän niittäminen oli pitkälti käsin tehtävää työtä, koska hevosesta ei ollut apua upotettavalla suolla. Paitsi talvella, kun vasta silloin heinä saatettiin noutaa reellä pois suolta.

Entisajan heinänniittäjiltä voi nykypäivän retkeilijä ottaa pari vinkkivitosta takataskuun:

• Reppuun pakataan hyvin säilyviä ruokia.
  Esimerkiksi kuivalihaa, suolakalaa, perunoita, leipää ja täällä Peräpohjolassa ja pohjanmaalla mukana saattoi olla myös leipäjuustoa.
• Juomat säilyy hyvin, jos ne upottaa suohon.
  Voi ja piimä olivat yleisiä mukaan otettavia eväitä. Ne upotettiin puuleileissä päiväksi suohon, jossa ne säilyivät hyvin viileänä.

Monet lähialueen tilalliset kävivät heinän niitossa Martimoaavan soilla. Simon alaniemeläisen Alakärpän tilan vuokrasoita on ollut Martimo-ojan varressa ja Koivuselän pohjoispuolella, jossa on sijainnut myös Alakärpän niittykota. Koivumaan pieni Jussan kämppä lienee ollut Simojoen varressa sijaitsevan Jussapäkin tilan niittytupa.

Keski-Penikan itäpuolelle levittyvä Penikanjänkä tuotti myös aikanaan paljon luonnonheinää. Suon laidalla sijaitsi Hastin talon niittysauna, jota käytettiin heinän kokoamiseen ja peseytymiseen pitkien työpäivien päätteeksi. Niittysauna oli myös jääkäriliikkeen aikana eräs Kemin etapin tukikohdista. Sen kautta Kivalon alue liittyy Suomen itsenäistymisen historiaan, mutta siitä tarkemmin vasta seuraavassa blogijutussa.

Simossa oli 1920-luvulla pula rehuniityistä ja niittyalaa hankittiin lisää kuivattamalla lampia ja pieniä järviä. Silloin kaavailtiin myös Martimojärven ja Maaninkajärven kuivatusta. Näistä kahdesta kuivatuksen alle joutui Maaninkajärvi. Maaninkajärvi sijaitsee Martimoaavan alueesta kaakkoon, noin 20km päässä, Yli-Kärpästä hieman etelään. Satakunta miestä kaivoivat käsipelillä lapioiden yli kaksi kilometriä pitkän kanavan Maaninkajärveltä Simojokeen. Kanavalla säädeltiin vettä patoamalla lasku-uoma keväällä ja ennen heinätöitä laskettiin vesi pois. Maaninkajärven pinta-ala on nykyään noin viidesosa siitä mitä se oli ennen kuivatusta.

Jo keskiajalla Peräpohjolan talonpojilla oli poroja, mutta niitä käytettiin enimmäkseen kulkuvälineenä. Peräpohjolaiset kävivät paljon kauppaa saamelaisten kanssa. Itse porotalous vakiintui vasta 1800-luvulla sivuelinkeinoksi paikallisille.

Martimoaavan alueella on mm. Poronpellonsaaressa sijainnut aikoinaan kiinteä poroaita, nykyään poroaita seisoo Myllylänahon eteläpuolella. Porot liikkuvat kesäaikaan Martimoaavalla laiduntaen ja etsien suojaa mäkäräisiltä ja itikoilta avoimilta soilta.

Savotat ja uitot

Metsähallitus perustettiin vuonna 1859 hallinnoimaan valtion maita ja se solmi uudisasukkaiden kanssa kontrahteja eli sopimuksia, joissa määriteltiin torppareiden oikeudet ja velvollisuudet. Suursavotat alkoivat Pohjois-Suomessa vuonna 1872 ja samaisena vuonna valtio salli kruunun metsätorppien eli asumista ja maanviljelyä varten perustettujen vuokratorppien, perustamisen omille mailleen. Simossa metsätorppia oli 1880-luvun vaihteessa jo 22.

Myöhemmin metsäsavotoilla maksettiin sotakorvauksia ja sotien jälkeen puuta tarvittiin Lapin jälleenrakentamisessa. 1920-luvulla paperiteollisuus kehittyi voimakkaasti, joka vaati myös puuta materiaaliksi. Puulle oli kova kysyntä, joten savottaa riitti.

Simojoen ensimmäinen vesisaha oli 1841 perustettu Kalliokosken saha. Kemiin ja Tornioon perustettiin sahat 1800-luvun lopulla ja yksi suurimmista yhtiöstä oli alueella toimiva Kemi-yhtiö.

Metsätyöt olivat kiinteä osa maaseudun työrytmiä. Syksyllä, kun maatilan työmäärä helpottui, lähdettiin metsiin savotoille. Tukkien hakkuut alkoivat yleensä marraskuussa ja päättyivät maaliskuussa. Metsätyöt olivat hyvää lisätuloa.

Niin kehittyi metsätyömiesten ammattikunta hakkureista ajureihin ja uittoäijistä mittamiehiin. Hakkurit olivat pääasiassa kierteleviä kulkumiehiä, hevosmiehet paikallisia. Savottamiehen työ oli raskasta. 1800-luvulla tukit kaadettiin pelkän kirveen voimin. Justeerit, eli kahden miehen sahat, ilmestyivät monille sahoille vasta sotien jälkeen. Puut kuljetettiin hevosilla lanssille eli varastopaikoille lähemmäksi tietä tai jokea, josta tukit jatkoivat matkaansa eteenpäin.

Äärettömän raskasta oli tuokin työ heikkovoimaiselle, vähän yli 50-kiloiselle nuorukaiselle. Hakattava metsä oli todella huonoa rääseikköä; puut pienikokoisia, harvassa seisovia korpikuusia teräksen kovine, alas roikkuvine ja lumeen tunkeutuvine oksineen. Jokainen puu piti suorastaan kaivaa lumesta, ennen kuin pääsi sitä kaatamaan, ja kaadetun puun karsinta oli aina kova urakka, sillä kirves kimmahti tapaturmavaarallisesti pois kovasta oksasta, jos se ei ollut tarpeeksi terävä ja jos löi vähänkin huolimattomasti. Hyvin kovaa sahattavaakin tuollainen puu on. Ja työstä kävi harvasta metsästä verkkaisesti kertyvien kaksimetristen pöllien kantaminenkin paksussa lumessa melko pitkiä matkoja hevosmiehen keruu-uran varteen.

Nuoruuteni savotoilta Lapista, K.K.Korhonen 2004

Martimoaavan alueen soita täplittävät metsäsaarekkeet ovat lähes kaikki olleet metsätalouskäytössä ja siksipä niiden puusto on varsin nuorta. Puut on suurimmaksi osaksi 50-60-luvulla istutettuja. Metsäsavotoita oli myös Penikoiden rinteillä, sekä Yli-Penikan länsipuolella virtaavan Akkunusjoen varsilla.

Niin kutsuttu ”kämppälaki” astui voimaan vuonna 1920. Sen perusteella savottatyöväelle oli rakennettava asuintilat työmaalle. K.K.Korhonen kertoo Nuoruuteni savotoilta -muistelmassaan miten Akkunusjoen pienessä savottakämpässä oli ”tiivis tunnelma”, kun 30 miehen kosteat, haisevat ja hikiset vaatteet roikkuivat ympäri kämppää. Kaminalla käristetyn läskisoosin rasvainen tuoksu teki oman lisänsä kämpän tunnelmaan. Myöhemmin kun savotat koneellistuivat, kämpät poistuivat vähin äänin metsien maisemista.

Savottakämppiä Martimoaavan alueella oli kaksi, toinen Koivuselässä ja toinen Saunasaaressa. Koivuselän savottakämppä oli 1950-luvun alussa rakennettu Oulu-yhtiöiden kämppä ja se purettiin jo vuonna 1995. Saunasaaren savottapirtti oli mitoitettu 24-hengelle. Siihen kuului lavereilla varustettu pirtti, keittiö ja kuivaushuone. Lämpöä toi kamiina ja valoa pimeisiin iltoihin tilley-lamput ja petromaksit. Saunasaaren savottapirtti on aikoja sitten jo siirretty muualle, mutta tuvan savottasauna on vielä paikallaan. Savottasauna on rakennettu 1947 ja siihen kuuluu eteinen ja saunaosa. Molemmat kämpät olivat aikoinaan kunnostettu myös retkeilykäyttöön savotoiden loputtua.

Savotoihin liittyivät myös uitot, jolla tukit kuljetettiin eteenpäin sahoille. Kun hakkuut lopeteltiin maaliskuulla, heti kevättulvien alettua tukkeja uitettiin puroja ja jokia pitkin isompien jokien varsiin. Tärkeimpiä pääuittoväyliä olivat Martimoaavan alueen ympäristössä Kemijoki ja Simojoki. Suurimmillaan uitot olivat 1950-1960-luvun taitteessa ja 1970-luvulta lähtien uitot alkoivat hiipua ja uitoista siirryttiin tukkirekkoihin ja rautateille.

Viantienjoella tehtiin uittoja jo 1800-luvulla, jolloin pääasiassa Simon Vasankarin ja Kallion höyrysahojen omistajat uittivat tukkeja lähialueelta. Viantienjoki kulkee Penikoiden länsipuolella ja laskee Simojokeen. Jokea ruopattiin 1930-luvulla, jolloin kiviä ja kalliota poistettiin dynamiitilla haittaamasta uittoja. Sotien jälkeen jokea myös ruopattiin tulvasuojelun vuoksi ja jokea myös oikaistiin.

Ruoppaukset ja räjäyttelyt ovat saaneet Viantienjoen aika huonoon kuntoon. Jokea on kunnostettu aiemmin 2000 luvun vaihteessa ja viime vuonna (2023) joen latvajoessa, Kurkiojassa, tehtiin ennallistamistoimia. Kurkioja saa alkunsa Penikan vaarojen lomassa olevilta soilta ja kymmenisen kilometriä ojasta sijaitsee suojelualueella. Ennallistamistoimien tavoitteena on saada palautettua elinolosuhteita suotuisammaksi mm. meritaimenelle.

Metsästystä erämailla

Erämaa, kuten kutsutaan tälläistä Martimoaavan soista ja metsäistä seutua, tarkoitti alunperin pyyntialuetta. Erämaa oli siis tiettyyn sukuun, kylään tai muuhun tahoon liittyvä vakituinen eräkäynnin alue, missä sen omistajilla oli oikeus käydä metsästämässä ja kalastamassa ja viritellä pyydyksiä.

Martimoaavan ympäristö oli aluksi lähialueen kylien ja tilojen pyyntialuetta. Täällä metsästettiin oravia, näätiä, majavia, jäniksiä, saukko ja kettuja. Merkittävä riista oli myös metsäkanalinnut, varsinkin metsot olivat arvokas saalis. Niitä pyydettiin erilaisilla ansoilla ja pyydyksillä. Pyydykset olivat taloudellisia, koska ei tarvinnut olla väijymässä koko päivää tai juosta saaliin perässä vaan pystyi keskittymään tilan töihin ja ansat tuottivat omin nokkineen saalista.

Kalastuksella, metsästyksellä sekä muiden luonnonantimien keräämisellä on pitkät perinteet. Hirvi kuvastuu tärkeänä eläimenä jo kivikautisissa kalliomaalauksissa. Entisajan sukupolvia voikin pitää hirvikansana, mutta vesilinnut, karhut ja muu riista on ollut keskeisessä roolissa metsänkäynnissä ja luonnonuskossa.

Turkispyynti oli myös voimissaan koko 1800-luvun. Nahkoilla ja turkiksilla käytiin kauppaa rannikon satamissa, mutta myös maksettiin veroja. Kruunulla oli turkiksiin etuosto-oikeus. Orava, näätä ja majavat olivat rahan arvoista saalista. Niinpä paikka paikoin kannat olivat hyvinkin vähissä ja majava oli pyydetty lähes sukupuuttoon jo 1800-luvun puolivälissä.

Turkiseläimiä pyydettiin erilaisilla satimilla ja ansoilla sekä myöhemmin raudoilla. Ketunkäpälälaudat säilyivät pitkään rautojen rinnalla. Käpälälauta oli parimetrinen puu tai kanto, jonka yläpäähän veistettiin kolme suipponevaa piikkiä, keskimmäinen oli muita pidempi. Syötti asetettiin keskimmäiseen piikkiin ja näin kettu syöttiä tavoitellessaan jäi tassuistaan kiinni lautaan. Käpälälautojen käyttö kiellettiin metsästyslakiuudistuksessa 1934.

Hangassalmenahon läheltä, viereiseltä metsäsaarekkeelta on löydetty vuoden 2007 inventoinnissa kelottunut ketunkäpälälauta. Lauta oli noin 2,5m korkea ja 30cm leveä. Sen yläosa oli hieman rikkinäinen, mutta toinen sivupiikki ja keskipiikki olivat jäljellä.

Simolaiset karhunkaatajat

Karhu, kontio, otso, korven kuningas, metsän valtias. Rakkaalla ja jykevällä lapsella on monta nimeä. Martimoaavan alue on ollut karhujen oivallinen olohuone soiden muodostumisesta lähtien. Täällä on ollut niiden rauhallista kuljeskella ja marjoja mutustella, mitä nyt joskus ihmiset on käyneet sitä hätyyttelemässä.

Karhun näkeminen luonnossa tulkittiin onnen ja menestyksen enteeksi ja karhunmetsästysretkistä kerrottiin jos jonkinmoista tarinaa. Karhun metsästykseen liittyi tarinoita luonnon voimien ja älykkään vastustajan voittamisesta ja eritoten tarinoita metsästäjän metsästystaidoista ja sitkeydestä. Simolaiset karhunkaatajat ovat olleet kuuluisia taidoistaan ja rohkeudestaan. Oulusta ja jopa Turusta asti lähdettiin Simoon riistan pyyntiin ja katsomaan silmästä silmään tarunhohtoisia karhunkaatajaäijiä.

”Jo työntäytyi eteen jylhähkö kallioluola. Onpa siinä kerrakseen katselemista ja ihmettelemistä! Hiisien, jättiläisten vai menninkäistenkö muovailema lienee? Tosiasiassa kai jääkausi on sen kallioon kovertanut. Etelänilmalle viittaavan kielekkeen suojassa oli joku päivä sitten pidetty nuotiota, puoleksi palaneet honganpökkelöt ja lumeen painunut tuhka sen uumoiltavat. Kun oikein terävästi tarkastaa, näkee jalanjälkien ja suksen uurteen arpia. Kautta Peräpohjolan aikanaan kuuluisat, vuosia sitten manalle matkanneet, karhunkaatajat simolaiset Hosion ja Kuivaksen äijät ovat luolassa eräretkillään toisenkin kerran lämmitelleet ja levähdelleet.”

Eino A. Vehkaperän kuvaus Kivaloista,
Kivalot keväthankien retkien päätepaikaksi, Pohjolan Sanomat 14.3.1936

Sanka-äijä eli Sanka-Jussi eli Juho Sankala (s. 1805) oli simolainen metsämies, taitava seppä ja tarunhohtoinen karhunkaataja. Sanka-Jussin kerrotaan kaataneen ensimmäisen karhunsa 12 vuotiaana ja elämän varrella yli 50 karhua ja samanmoisen määrän muita petoja. Myös simolaiset ”Hosion-ukko” eli Erkki Hosio (s. 1832) ja Kuivas-Jussin (s. 1838) karhunkaadot ja metsästystarinat ovat osa paikallista kulttuurihistoriaa. Tarinan mukaan Hosion-ukko olisi kaverin kanssa metsässä aseettomana karhun tavatessaan, juossut karhun kiinni, kivunnut sen selkään ja pidellyt kontiota korvista sen aikaa aloillaan, että kaveri kerkesi paikalle pyssyn kanssa.

Martimoaavan monet paikannimet kertovat karhun kuuluneen alueen eläimistöön ja tiedä vaikka tarunhohtoiset erätarinat olisivat nimien syntyyn innoitttaneet. Alueella on mm. Karhunpesänsaaret, Kontiokummut, Errauksen-Penikka ja tietysti kuuluisimmat, karhun pennun vaarat eli Penikka-vaarat. Kyllä se karhu vieläkin voi Martimoaavan saloilla tulla vastaan, mutta sen verran on vilkastunut kävijämäärä alueella, että on otsot tainnut katsoa parhaimmaksi pysytellä kauempana syrjäseuduilla.

Seuraava Jälkiä Martimoaavan historiasta -juttu julkaistaan viikon päästä. Sarjan neljännessä osassa käydään läpi Suomen itsenäistymisen aikaa, kuljetaan pitkin jääkärietappireittiä ja kahakoidaan Maaninkajärvellä.

Lähteet ja lisätietoa:

• Martimoaapa‐Lumiaapa‐Penikat Natura, Kulttuuriperintökohteiden inventointi 2007, Metsähallitus
• Martimoaapa, Luontoon.fi
• Historia tulee polulla vastaan osa 4, Pentti Korpela, Kemi.fi, 2020
• Suomalainen paikannimikirja, Kotimaisten kielten keskus, 2019
• Kemin seutu, dokumentti, Veikko Laihanen Oy, Elonet, 1963
• Puukkokumpu ja Sompujärvi, Keminmaan kunta,
• Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, lehtijutut
• Lapin perinnemaisemat, Satu Kalpio ja Tarja Bergman, Lapin ympäristökeskus ja Metsähallitus, 1999
• Kultuuriympäristön palveluikkuna, Museovirasto
• Muistelmia 4:n Oulun Suomen Tarkkampuja Pataljoonan Jääkärikomennuskunnan karhunpyyntiretkeltä keväällä y. 1900, Lukemisia Suomen sotamiehille, 01.01.1901
• Kai­vu­rit möy­ri­vät Simon Kur­ki­ojan uuteen uskoon tai­men­ten li­sään­ty­mis­pu­rok­si, Lapin Kansa, 25.09.2023
• Simossa ja Keminmaassa virtaava Kurkioja on moniongelmainen puro, jonka mittavien kunnostustöiden tavoitteena on saada meritaimen takaisin, Yle.fi, 21.9.2023
• Nuoruuteni savotoilta, K.K.Korhonen, 5.8.20024
• Isien työt, Kustaa Vilkuna, 1953
• Simon kirja, Hannu Heinänen, Mauno Hiltunen, 1986
• Keminmaan historia, Pentti Koivunen, 1997
• Kahen puolen Kemijokea – Tervolan kunnan historia, Eemeli Hakoköngäs, 2017
• Jatuli XIV, Kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, 1973
• Jatuli XI, Kemin kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu, 1967