Blogijuttu kuunneltavissa Podcasterissa.
Tämä tarina on neljäs osa Jälkiä Martimoaavan historiasta -juttusarjasta. Juttusarjassa kerrotaan Martimoaavan ja sen lähialueen historiaa muinaisista ajoista tähän päivään ja tuodaan esiin merkkejä ja muistoja mitkä ovat vieläkin kulkijoiden nähtävillä maastossa muistuttamassa menneistä ajoista.
Suomen itsenäistymisen vaiheet ja sotavuodet koskettivat myös Martimoaavan aluetta. Jääkärit kulkivat salaista etappireittiä alueen läpi Saksaan ja Simon kahakka käytiin naapurissa Maaninkajärvellä. Lapin sodan aikana pommikone teki pakkolaskun Sarkakankaalle, josta pahoin haavoittunut tähystäjä vaelsi läpi Martimoaavan soiden ja metsien. Sotien jälkeen Ala-Penikan laki tarjosi paikan Lapin lennoston tutka-asemalle.
Etappireittiä pitkin Saksaan jääkärikoulutukseen
Vuonna 1809 Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa, mutta Suomi sai pitää omat säädökset ja oman hallinnon. Kuitenkin vuonna 1899 Venäjän keisari Nikolai II allekirjoitti Helmikuun manifestin, joka tähtäsi Suomen venäläistämiseen ja autonomian rajoittamiseen. Ylioppilaspiireissä syntyi jääkäriliike, joka otti päämääräkseen suomen kansan armeijan muodostamisen ja Suomen irrottamisen Venäjästä. Suomen armeija oli lakkautettu 1905, joten itsenäisyysliike järjesti yhteistyökumppaniksi Saksan, jonne voitaisiin lähettää salaa miehiä saamaan sotilaskoulutusta.
Saksaan, Locstedin leiriin, osaksi jääkäripataljoonaa, lähetettiin kouluttautumaan miehiä aluksi parisataa, mutta sitten Saksa nosti miesmäärän 2000. Sitten tarvittiinkin jo järjestäytymistä saada niin suuri määrä miehiä huomaamattomasti rajan yli. Lockstedtista lähetettiin jääkäreitä takaisin Suomeen organisoimaan värväys- ja etappitoimintaa ja niin alkoi syntyä järjestäytynyt etappiverkosto. Suomen ja Ruotsin puolelle muodostui yhteensä 52 etappikohdetta, jotka auttoivat jääkäritarjokkaita, niin kuin näitä jääkäriksi halunneita silloin kutsuttiin, ja jääkäreitä liikkumaan Suomen ja Saksan välillä. Etappireitit kulkivat Lapin ja Peräpohjolan läpi Ruotsiin.
Kemin etappi perustettiin syyskuussa 1915 ja lopetettiin ilmiannon jälkeen kesäkuussa vuonna 1916. Kemin etapin kautta kulki tuhatkunta miestä Saksaan ja Tornion etapin kautta parisen sataa. Kemin etapin paljastumisen jälkeen jääkärit ohjattiin kulkemaan Peräpohjolan sisämaasta mm. Tervolan ja Muurolan etappien kautta.
Etappitoiminnassa oli mukana eri tehtävissä kymmeniä kemiläisiä ja monet simolaiset ja tervolaiset tukivat myös etapin toimintaa. Muun muassa Simon Ylikärpän ja Hastin tilat sekä Tervolan Kumpulan tila toimivat ns. etappitaloina, jotka ottivat etappireittien kulkijoita hoiviinsa. Hastin tilan ja Maaninkajärven niittysaunat olivat myös tärkeitä levähdys- ja kohtauspaikkoja etappireitin varrella.
Kemissa asusteli tuohon aikaan noin 2500 asukasta ja heidän lisäkseen kaupungissa majaili parin sadan venäläissotilaan rajavartiosto. Jääkäritoimintaa tarkkaili myös mitä erilaisimpia ”urkkijoita”. Aika moista kekseliäisyyttä näiden valvovien silmien alla oli etappitoimintaa pyörittää. Kaiken lisäksi Peräpohjolassa liikkui neljän miehen poliisikomennuskunta, joka kulki ympäri pitäjiä kuulustellen ja tarkastellen paikallisia.
Heiskasten ylläpitämä Kemin Osulan matkustajakoti toimi Saksaan menijöiden salaisena ”vastaanottokeskuksena”. Tulijat otettiin siellä vastaan, majoitettiin, varustettiin ja syötettiin ja ohjattiin eteenpäin rajan yli. Hastin talo, joka sijaitsi Puukkokummun Haasionselässä, Yli-Penikan pohjoispuolella, oli kuuluisa ”aktivistikoti”. Hastin niittysauna oli Penikanjängän laidalla, joka oli yksi Kemin etapin tukikohdista. Hastin talon tyttö, Nanny Hast (myöh. Carlenius) työskenteli Kemin Osulan emäntänä.
Joulukuun puolivälissä ilmestyivät ”Osulaan” yhtäkkiä muuan siviilipukuinen santarmi ja Torniossakin tunnettu Smilt-niminen urkkija. Ruokasalissa oli silloin parhaillaan noin 20 lähtöpäivällistä odottavaa Saksaan-menijää. Kun oudot tulijat huomattiin, meni rouva Heiskanen heitä vastaanottamaan ja puhuttamaan. Sillä aikaa Heiskanen ja ”Osulan” aina valpas emmännöitsijä Nanny Hast järjestivät Heiskasen huoneen niin, ettei tavallisesti käytössäolevaa, ruokasaliin johtavaa ovea huomattu lainkaan käytetyn; sänky työnnettiin oven teen jne. Santarmille ja hänen seuralaiselleen näytettiin sitten muu huoneisto, paitsi ruokasalia ja sen perällä olevaa kamaria, jossa Saksaan-menijät oleilivat. Urkkijat tiedustelivat kyllä ruokasaliakin, mutta kun heille selitettiin, että ruoka vietiin matkustajille aina huoneisiin, niin he tällä kertaa tyytyivät tähän ilmoitukseen ja poistuivat.
Routaa ja rautaa II: Kemin etappi, K. A. Wegelius, 1927
Arvi Hällforstin pako
Arvi Hällforst oli yksi merkityksellisistä henkilöistä Kemin etapin toiminnassa. Hällforst oli syntynyt Oulussa 1888 ja asui ensimmäisen maailmansodan alkamisen aikoihin Kemissä äitinsä ja sisarensa kanssa. Hänet oli nimittäin pyydetty kirjoittamaan Kemin kaupungin kunnallishistoriaa.
Eräänä syksyisenä päivänä vuonna 1915 kutsuttiin hänet mukaan jääkärietappitoimintaan. Hänestä kehkeytyi yksi tärkemmistä miehistä Kemin etapin organisoinnissa. Hän houkutteli mm. Kemin poliisilaitoksen päällikön, Linderoosin, mukaan salaiseen hankkeeseen ja värväsi Rovaniemeltä asti väkeä mukaan etappitoimintaan.
Kemin etapin paljastuttua Hällforst matkusti Hailuotoon, jossa hänellä oli tuttuja Hailuodon pappilassa. Hailuodossa hän piilotteli viranomaisilta. Uutisia kavereiden kiinni jäämisestä ja paosta rajan yli kantautui Hailuotoon aika ajoin. Viimein sunnuntaina syyskuun 24. päivänä 1916 sai hän pappilaan viestin, että hänestä oli tehty vangitsemismääräys.
Vangitsemismääräyksestä kuultuan hän pakkasi tavaransa, otti mukaan haulikon ja selkärepun ja lähti pakomatkalle. Hän esiintyi metsästäjänä ja kulki ensin Haukiputaalle, josta jatkoi jokivarsia pitkin milloin hevoskyydillä ja milloin kävellen pohjoiseen päin. Kuivasjoen yli hän meni omin luvin ottamallaan veneellä ja kulki Simojoen syrjäseutujen läpi Simon Maaninkajärven niittysaunalle. Siellä hän levähti ja keräsi voimiaan, koska sitten vaativa korpivaellus vasta alkoi.
Kulkien vetelien maiden ja purojenkin yli hän huomasi maaston rupeavan ylenemään. Silloin hän arvasi lähestyvänsä Kivaloita ja kääntyi sen takia kulkemaan suorakulmaisesti entiseen suuntaansa nähden toivoen täten tulevansa Kuivasjärvelle. Salo muuttui yhä synkemmäksi. Karhunjätteitä näkyi silloin tällöin, ja sammalkerros oli paikoitellen niin korkea, että mies humahti siihen vyötäisiään myöten.
Routaa ja rautaa II: Kemin etappi, K. A. Wegelius
Simon ja Kemijoen välinen erämaa oli edessä. Hän kulki Maaninkajärveltä Ylikärppään ja lähti vaeltamaan erämaan läpi, Honkaselän metsäkämppän kautta Tervolaan (kämppä sijaitsi Simon ja Tervolan rajalla). Matkan varrella hän eksyi pariinkin kertaan ja tippui Mikko-ojaan kastellen vaatteensa. Vaellettuaan melkein kuukauden päivät läpi erämaan hän saapui vihdoin ihmisten ilmoille, Tervolan kirkonkylään. Saatuaan vaatteensa kuivattua ja kenkänsä korjattu hän lähti viimeiselle etapille kohti Torniota. Melkein kuukauden kestäneen pakomatkan jälkeen hän viimein, lokakuun 3. päivänä, pääsi rajan yli Ruotsiin.
Kivalon jääkärikämppä
Kuten jo aiemmin on mainittu, yksi Kemin etapin tukikohdista, Hastin talon niittysauna sijaitsi Penikanjängän reunalla. Niin Hastin tilalla kuin niittysaunalla pysähtyivät pitkän matkan taivaltaneet jääkäritarjokkaat ja jääkärit levähtämään salaisella matkallaan. Niittysauna toimi myös yhtenä Simon kahakasta selvinneiden jääkäreiden piilopaikkana.
Alkuperäisen niittysaunan rakentamisesta ei ole tietoa, mutta sauna kunnostettiin 1939 Suojeluskunnan toimesta. Poromiehiltä oli kunnostuksen aikoihin kysytty niittysaunan alkuperästä ja he olivat arvelleet sen alunperin olleen valtion rakennuttama metsäsauna.
”Jääkärikämppä on kuulemma, kuten jo arvata sopii, hirsistä vanhanaikaisella ristikämmenliitoksella salveltu. Katto on laskettu tuohesta. Kämpän lautaovi on nykyisin poissa paikoiltaan maaten lappeellaan kynnyksen edustalla. Eteläilmansuunnalle antavassa oviaukossa pitää nöyrästi kyyristyä, jos mielii sisääntyöntyä. Tavallisen kokoinen mies juuri ja juuri sopii sisällä suorana seisomaan. Lattian pinta on neliömäinen, sivuilleen siinä 2,5 metriä. Valoa antaa pieni ikkunareikä. Peräseinällä nähdään tavallinen metsäsaunojen laudelaite ja ovikulmassa särkynyt kiuaspahainen raunioina. Edellä mainittua tuohikattoa peittää kauttaaltaan vuosikymmenien, ehkä satasenkin, vanha jäkälä- ja sammalharso.”
Kivaloiden jääkärikämppä lahoo muutamassa vuodessa maan tasalle,
Pohjolan Sanomat, 05.04.1939
Alkuperäinen jääkärikämppä pystytettiin uudelleen 1970-luvulla metsähallinnon Kemin hoitoalueen ja Kemin reserviupseerit ry toimesta, mutta sen aikainen kämppä on jo purettu. Vuonna 1994 Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen Länsi-Pohjan osasto, Keminmaan kunta ja Metsähallitus rakensi uuden jääkärikämpän. Uuden kämpän vihkiäisjuhlaa vietettiin 7.9.1994. Jääkärikämpän seinässä on muistolaatta jossa teksti: ”Etappikämppä 1915-1917”. Nykyään Kivalon Jääkärikämppä toimii päivätupana retkeilyreitillä.
Simon kahakka
Jääkäreiden ja viranomaisten välillä puhkesi aseellinen taistelu Simon Maaninkajärvellä. Tämä taistelu oli ensimmäinen avoin taistelu Suomen maalla suomalaisten ja venäläisten välillä, sitten 1808-1809 vuosien sodan. 11.12.1916 päivän tapahtumat Maaninkajärven niittysaunalla jäivät historian kirjoihin Simon kahakkana.
Seitsemän jääkärin porukka olivat miehittämässä pohjoista etappia ja he olivat tulleet Maaninkajärven niittysaunalle pysähtyäkseen vain hetkeksi, mutta päättivät jäädä odottelemaan parempia hiihtokelejä. Ilma oli lauha, hanki pehmeä ja maa liukas.
Sivujuonteena tässä välissä kerrottakoon, että pari kuukautta aiemmin Kemin sotilaskasarmin läheisyydessä oli tullut ilmi kaksi jääkärien asettamaa räjähdystä. Mitään suurempaa vahinkoa ei sattunut, mutta venäläiset säikähtivät. Tähän asti jääkärit olivat toimineet rauhallisesti piilossa, mitään kahakoita tai muita yhteenottoja ei ollut sattunut. Nämä räjähdykset, mitkä ilmeisesti eivät olleet kaikkien jääkäriliikkeen miesten mielestä tarpeellisia, huolestuttivat venäläisiä ja he keskittivät sen jälkeen erityistä tarkkaavaisuutta kaikkeen vähänkään epäilyttävään toimintaan.
Ilmiannon perusteella viranomaiset saapuivat Maaninkajärven niittysaunalle. Jääkäri Vainio huomasi tulijat ja teki hälytyksen. Viranomaiset saartoivat kämpän. Kaikki kahdeksan jääkäriä olivat sumpussa tuvassa sisällä. Vaikka jääkäreillä oli aseet, oli heidän tilanne huono; he olivat hatarassa kämpässä, mistä luodit tulivat helposti seinän läpi ja koko mökin voisi tuikata tuleen.
Jääkärit olivat päättäneet, että he taistelevat loppuun asti, eikä antautuminen tulisi kysymykseen. He päättivät hyökätä porukalla ulos. Luoteja sateli puolin ja toisin. Kahakan tuoksinnassa yksi jääkäreistä kuoli ja yksi loukkaantui vakavasti. Viimeinen tuvassa ollut jääkäri savustettiin ulos sytyttämällä suksia tuleen tuvan seinän vieressä. Kolme jääkäreistä vangittiin ja neljä pääsi pakoon.
Pakoon päässeet jääkärit vaelsivat 65km läpi Martimoaavan korpimaiden kohti Puukkokumpua ja Hastin taloa. Heidän peräänsä määrättiin 40-miehinen sotilasosasto, jotka kävivät kovin ottein kuulustelemassa paikallisia. Paenneet jääkärit saapuivat Hastin taloon, lepäsivät siellä hetken ja siirtyivät Hastin niittysaunalle. Niittysaunalla he liittyivät siellä jo parin muun osaston jäsenien seuraan ja majailivat saunalla leväten muutaman vuorokauden.
Sotilasosasto ei koskaan saanut paenneita jääkäreitä kiinni. Jääkärit pääsivät jatkamaan matkaansa kairojen poikki rajalle ja siitä Ruotsin puolelle turvaan.
Tervolasta Saksassa kouluttautuneita jääkäreitä oli 16, mikä oli suuri määrä kylän väkilukuun nähden. Vaikka jääkärikoulutusleirillä ei ollut kuin muutama simolainen, Simon kahakan tapahtumien johdosta Simosta muodostui tärkeä paikka koko jääkäriliikkeelle.
Suomen ensimmäisen jääkärimuistomerkin pystyttivät suojeluskuntalaiset Maaninkajärvelle Simon kahakan muistoksi 1927. Muistomerkin viereen on rakennettu jäljennös vanhasta jääkärikämpästä, kun alkuperäinen Maaninkajärven niittysauna paloi vuonna 1946. Jääkärikämpän alue on suojeltu vuonna 1957. Muistomerkissä lukee ”Tällä paikalla tappelivat jääkärit 11.XII.1916 ensi kerran oman maan kamaralla maamme vapauden puolesta ryssää vastaan. Kahakassa kaatui jääkäritarjokas A.W.Lyytikäinen.”
Simossa on myös kunnostettu jääkäreiden muistoa mielessä pitäen Jääkärireitti vuonna 2019. Jääkärireitti kulkee Kuivaniemen Veskasta Maaninkajärven Jääkärikämpän kautta Ylikärpän Hanskaan. Polun pituus on 16kilometriä. Eri järjestöt, pääosin reserviläiset, kunnostivat polun talkootyönä. Polulle rakennettiin muun muassa 27 puusiltaa ja lukuisia opaskylttejä. Reitti on toteutettu kulkemaan mahdollisimman tarkasti alkuperäisen etappireitin mukaan.
Tervolan Lehmikummusta löytyy myös etappireittiin liittyvä Kumpulan jääkärietappitalon muistomerkki. Muistomerkki on paljastettu 19.6.1994 ja sen on toteuttanut Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistyksen Länsi-Pohjan osasto. Jääkärietappitalojen muistolaattoja löytyy muitakin lähikylien talojen seinistä.
Pommikoneen pakkolasku
Lapin sota käytiin 1944-1945 Suomen ja Saksan välillä, kun jatkosodan jälkimainigeissa suomalaisten tuli karkottaa Saksalaiset Suomesta. Häätö puhkesi sodaksi ja se käytiin suurimmaksi osaksi Lapin alueella. Armeijan jalkaväkeä ja jääkäripataljoonia tuettiin lennostolla. Lentokoneiden tukikohta oli Kuopion Rissalassa ja Kemissä. Koneet operoivat suurimmaksi osaksi Ranuan ja Rovaniemen sekä Kittilän, Muonion ja Käsivarren suuntaan.
10.10.1944 Rissalan lentokentän pommituslentolaivue 44 sai käskyn pommittaa Ranuan ja Rovaniemen välillä perääntyviä saksalaisten huoltokuljetuksia. Yksi lentolaivueen koneista oli palaamassa Ranuan suunnasta, kun se joutui saksalaisten hävittäjien ammuntatuleen ja joutui tekemään pakkolaskun Simon Sarkakankaalle. Sarkakangas sijaitsee noin 20km Martimoaavan alueesta koiliseen. Kone liukui ensin aavan yli ja puski läpi kuutisenkymmentä metriä paksurunkoista metsää. Kone tuhoutui täydellisesti ja syttyi palamaan.
Koneessa oli neljähenkinen miehistö, josta vain yksi selvisi pakkolaskusta hengissä. Tähystäjä, vänrikki Aarne Keko, pääsi palavasta koneesta ulos vaikkakin pahoin palaneena. Keko lähti vaeltamaan haavoittuneena, kompassin avulla poispäin vihollisesta lounaaseen päin, läpi korpimetsien ja Martimoaavan soiden.
Kun lukuvuonna 1944-45 suurin osa Lapin kouluista oli saksalaissodan ja evakossaolon vuoksi suljettuina, voitiin Viantiejoella pitää koulua jopa syksyllä 1944 taisteluiden riehuessa eri puolilla maakuntaa, koska Viantiejoki ei ollut saksalaisten perääntymisreittien varsilla. Lokakuussa eräänä koulupäivänä nähtiin, että metsästä koulua päin lähestyi pelottavan näköinen näännyksissä oleva mies, joka oli verinen ja yltäpäältä öljyn ja noen peittämä. Mies oli kuitenkin suomalainen ja ilmoitti heti, ettei häntä tarvinnut pelätä kertoen omat vaiheensa.
Lapin koulutushistoria: kirkollinen alkuopetus, kansa-, perus- ja oppikoulut, osa 1, Juhani Lassila
Kekon tuskallista taivalta kesti lähes 35kilometriä ja aikaa kului melkein viikko ennen kuin hän osui asutuksen lähelle Pömiöön. Pömiössä kulkiessaan Kekon korviin alkoi kantautua lasten leikkien ääniä. Näitä iloisia ääniä kohti, Keko lähti kulkemaan päätyen Ylipään koulun pihalle, jossa koululaiset ja opettajat ottivat verisen ja nokisen miehen ihmetellen vastaan.
Ajatus muistomerkin pystyttämisestä koneen putoamispaikalle heräsi Sarkakankaan maastossa liikkuvilta Arppeen Erän hirvenmetsästäjiltä vuonna 1969. Niin muistomerkki toteutettiin Sarkakankaalle talkootyönä ja sen suunnitteli kemiläinen professori Ensio Seppänen. ”Lentäjäveljet – maa on vapaa” muistomerkki paljastettiin 10.10.1970. Muistomerkissä on pakkolaskussa menehtyneiden sankarien nimet sekä kolme teräsristiä. Myöhemmin Kekon poismenon jälkeen, muistomerkkiin lisättiin neljäs risti. Paikalla vietetään vuosittain Lapin Lennoston virallinen muistojuhla.
Sivujuonteena mainittakoon vielä pari asiaa. Ensimmäiseksi, kuvanveistäjä Ensio Seppäsen syntymästä tulee syksyllä kuluneeksi 100vuotta ja tänä vuonna vietetään hänen juhlavuottaan. Seppäsen patsaita löytyy ympäri Meri-Lappia ja niihin pääsee tutustumaan mm. erilaisilla opastuskierroksilla. Lisätietoa kierroksista saa mm. Meri-Lapin matkailuoppailta. Toiseksi, Simon Länsimaan turvetuotantoalueen laidalta, Martimoaavan suojelualueen eteläpuolella, löytyy myös yksi sotavuosiin liittyvä muistopaikka; venäläisten sotavankien hautapaikka jatkosodan ajalta. Jatkosodan ja Lapin sodan aikaan Kemissä ja Oulussa toimi suuret vankileirit. Leireiltä toimitettiin vankeja työvoimaksi maantie- ja voimalaitosrakennuksille sekä savotoille ja sodan jatkuessa myös maatiloille paikkaamaan työvoimapulaa, kun talon miehet olivat rintamalla.
Puolustusvoimien tutka-asema
1900-luvun alussa Ala-Penikka oli suosittu laskettelu- ja retkeilypaikka. Ala-Penikan laella seisoi myös palovartijan tupa ja palovartijan torni, josta oli hyvät näkymät tarkkailla maastopaloja. Sotien jälkeen vuonna 1955 Ala-Penikalle sijoitettiin kiinteä puolustusvoimien, Lapin lennoston, tutka- ja ilmapuolustusasema.
Tutka-asemaan sisältyi asuin- ja toimistorakennus sekä varasto ja bunkkeri. Alueella oli mm. harjoitus- ja ampumatoimintaa sekä sotilaallista rakentamista. Tutkalla valvottiin lähialueiden ilmatilaa ja tietoja käytettiin avuksi ilmapuolustuksen säätelyyn ja johtamiseen.
Tutka-aseman sijoittamisen jälkeen palovartijan tupa ja torni siirrettiin Keski-Penikalle. Näin retkeily siirtyi pääsääntöisesti Ala-Penikalta Keski-Penikalle. Niinpä Ala-Penikan alue on jäänyt monelle retkeilijälle ja kulkijalle vieraaksi, sillä tutka-aseman aikaan, alueelle ei ollut mitään asiaa. Liikkuminen ilman lupaa puolustusvoimien alueella on kielletty.
Nykyään kiinteät ilmatutkat on pitkälti korvattu siirrettävillä tutkilla ja niin Ala-Penikan tutka-asemakin suljettiin vuonna 2007. Marjanpoiminta yritys osti entisen tutka-aseman kiinteistöt vuonna 2013.
Viides ja viimeinen osa Jälkiä Martimoaavan historiasta -sarjasta julkaistaan viikon päästä. Sarjan viimeisessä jutussa muistellaan Kivalon retkeilykeskusta ja laskettelubuumia sekä tutustutaan Martimoaavan soidensuojelualueen perustamiseen ja retkeilyreitistön kehitykseen.
Lähteet ja lisätietoa:
- Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet, Helsingin Suomalainen Klubi
- Martimoaapa‐Lumiaapa‐Penikat Natura alue, Kulttuuriperintökohteiden inventointi 2007, Metsähallitus
- Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, lehtijutut
- Martimoaavan historia, Metsähallitus, Luontoon.fi
- Historia tulee polulla vastaan osa 4, Pentti Korpela, Kemi.fi, 2020
- Kemin seutu, dokumentti, Veikko Laihanen Oy, Elonet, 1963
- Kunnostettu Jääkäripolku avattiin Simon ja Kuivaniemen välille, Yle, 28.10.2019
- Kolme vuotta talkoita – Maaninkavaaran jääkärireitti avattiin: ”Rouva kysyikin kotona, että mitä meinaat alkaa nyt puuhata?”, Lapin kansa, 30.10.2019
- Kohtalokas lento, Virtuaalilentäjät ry
- Lapin lennoston historia, Puolustusvoimat
- Lapin koulutushistoria: kirkollinen alkuopetus, kansa-, perus- ja oppikoulut, osa 1, Juhani Lassila, 2001
- Entinen tutka-asema muuttui Simossa marjanpoiminnan keskukseksi, Lapin Kansa, 18.09.2016
- Simon kirja, Hannu Heinänen, Mauno Hiltunen, 1986
- Keminmaan historia, Pentti Koivunen, 1997
- Kahen puolen Kemijokea – Tervolan kunnan historia, Eemeli Hakoköngäs, 2017
- Aseveljet I, K. A. Wegelius, 1924
- Routaa ja Rautaa II – Kemin etappi, K. A. Wegelius, 1927
- Suomen Vapaussodan historia, J. O. Hannula, 1934