Vuonna 2011 innostuimme Elisan kanssa retkeilystä enemmänkin ja Hailuodossa käyty luontovalokuvauskurssi lisäsi vain intoa liikkua luonnossa. Eräänä lokakuun viikonloppuna meillä oli tarkoitus käydä Kemissä ja samalla ajattelimme tehdä yhden yön retken Martimoaavalle. Paikka vaikutti Luontoon.fi:n tietojen perusteella mielenkiintoiselta ja helpolta alueelta retkeillä.
Retkikartta.fi:n avulla suunnittelimme reittiä Hangassalmenaho–Koivuselkä–Saunasaari–Kivalo–Kaltiolampi-Helkkusenvaara. Eli siis käytännössä ensimmäisenä päivänä Hangassalmenahosta lähtien Martimoaavan vaellusreittiä pitkin Kivaloille (noin 15 kilometriä) ja toisena päivänä Kivaloilta Kaltiolammelle käyttäen hyväksi Lautiosaari-Puukkokumpu hiihtoreitin pohjaa. Kaltiolammelta ajattelimme nousta Helkkusenojan kohdilta Lautiosaari-Sompujärvi tien (nro 9262) varteen (noin 14 kilometriä).
Tilasimme Karttakeskuksesta pari alueen karttaa, jotka harmiksemme eivät saapuneet ajoissa perille. Tai pikemminkin me emme tilanneet niitä ajoissa. Siispä tulostimme Retkikartta.fi:stä reitin kartan sekä muutaman varareitin varmuuden vuoksi.
Saimme retkiviikonloppuna autokyydin Hangassalmenahoon ja aloitimme sieltä patikoinnin noin puoli yhdentoista aikaan. Aurinko oli vielä pilvessä ja yön pakkaset olivat jäädyttäneet lammikot suolla. Alku vaellusreitistä kuljetaan parin metsäsaarekkeen läpi polkuja ja pitkospuita pitkin. Kuurassa olevilla pitkospuilla piti liikkua varovasti.
Vasta vajaan kilometrin päästä Hangassalmenahosta Martimoaapa alkaa näyttämään parhaita puoliaan, kun Järviaapa alkaa avautumaan. Vaikka syksyn paras väriloisto alkoi näyttämään hiipumisen merkkejä, niin näky oli kyllä mieleen painuva. Näkyvyyttä pohjoiseen on parhaimmillaan 5 kilometriä vaikkei korkeuseroa ole käytännössä ollenkaan. Näin aavalla alueella emme olleet koskaan käyneet.
Upeiden maisemien ihailemisen jälkeen matka jatkui pitkospuita kohti Pikkujärven rannan läheisyydessä olevaa lintutornia. Lintutornilla nautittiin kahvit ja kuvailtiin hieman maisemaa. Lintutornille matkaa alusta oli 2,5 kilometriä ja aikaa meiltä sinne kävelemiseen kului tunti vaikka kuvasimme matkalla ahkerasti. Pitkospuiden määrä yllätti meidät.
Lintutornilta matka jatkui Martimojärvenlaavun ohi kohti koivuselän tupaa. Seuraavalla metsäsaarekkeella, Poropellonahossa, on ollut metsäpalo aikoinaan. En tiedä onko tämä vahingossa syttynyt, mutta muistelin joskus lukeneeni jostain metsän ennallistamisprojektista täällä päin.
Pian saavuimme Koivuselän autiotuvalle, joka oli loistavalle paikalle rakennettu. Tuvan läheisyydessä on myös Laurin lähde, josta voi ottaa vesitäydennystä ympäri vuoden. Koivuselän tuvalla söimme nopeasti hernekeittolounaan ja silmäilimme tuvan vieraskirjaa läpi. Päätimme, että joskus tulemme vielä yöpymään tällä tuvalla.
Koivuselän tuvan jälkeen seuraa yksi hienoimmista näköaloista, mitä Martimoaavalla voi nähdä. Kyseessä on Lumiaapa, jonka läpi kuljetaan pitkospuita pitkin. Pitkospuita saa kävellä Lumiaavan lävitse lähes kilometrin verran. Itse Lumiaavalla on pituutta 10 kilometriä ja leveyttä neljäkilometriä. Voi vaan sanoa, ettei enää alkupään Järviaavan maisemat tunnu missään.
Lumiaavan ylityksen jälkeen vaellusreitin varrella on Saunasaari, mistä löytyy entinen savottasauna sekä 2000-luvulla rakennettu autiotupa, josta löytyy laverit neljälle hengelle. Tuvan pihapiiri oli tähän vuoden aikaan aika kostea. Itse tupa näytti siistiltä. Täällä emme pitemmälti pysähtyneet vaan jatkoimme matkaa kohti Kivaloita.
Saunasaaresta jatkuu polkua vielä noin puolitoista kilometriä kelkkauralle jota pitkin jatketaan matkaa Kivaloille. Tämän kelkkauran tamppaaminen on ehkä retken tylsin osuus. Kivalon P-paikan laavulla tapaamme tulia paikalla pitävän metsästäjän, jonka kanssa emme tällä kertaa vaihda kuulumisia vaan jatkamme kohti Jääkärikämppää Keski-Penikan juurelle. Tämä matka kulkee autotietä pitkin ja tuntuu todella pitkästyttävältä verrattuna aiemmin tänään kulkemaamme matkaan.
Jääkärituvalle saavuttuamme huomaamme, että pihapiirissä olevalla laavulla pari miestä on lopettamassa makkaranpaistoa. Koska tiesimme, ettei yöpaikaksi valitsemallamme Kivalon autiotuvalla ole vedenottopaikkaa kysyimme lähtöä tekeviltä miehiltä mistä täällä kannattaisi ottaa juomavettä. Melkein heti laavun takana solisee lähdeperäinen puro, josta täytimme vesipullomme.
Tämän jälkeen tutkailimme Retkikartta.fi:stä tulostamaamme karttaa ja totesimme, että voisimme yrittää oikaista Kivalon autiotuvalle Jääkärikämpän takaa kulkevaa polkua pitkin. Toinen vaihtoehto olisi ollut palata isommalle tielle ja kulkea metsäautotietä lähemmäksi autiotuvalle kulkevaa polkua. Tulostetusta kartasta emme huomanneet, ettei polku viekkään kartalle merkittyyn aukioon (joka myöhemmin nettiä selatessa osoittautui vanhaksi laskettelurinteeksi). Pientä hämmennystä tämä väsyneissä kulkijoissa aiheutti, mutta loppujen lopuksi oikeaa kohtaa pitkin rinnettä kiipesimme Keski-Penikan harjalle.
Keski-Penikan harjalla kulkevalta tieltä on vielä 500 metriä kuljettavana Kivalon autiotuvalle. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ollut. Lähes koko matka on kivenlohkareiden välissä puikkelehtimista ja pirunpellossa tarpomista. Varsinkin illan hämärtyessä kasteen liukastamilla kivillä kulkeminen vaatii erityistä tarkkaivaisuutta. Meiltä tämä 500 metrin matka otti aikaa puoli tuntia.
Kun saavuimme Kivalon autiotuvalle, kello oli jo viisi iltapäivällä. Ehdimme juuri ja juuri ottamaan vielä valosan aikaan muutamia kuvia sekä valmistamaan illallisen. Ilallisena oli purkkistroganifia sekä perunamuusia. Vielä hämärän laskettua yritimme ottaa pienellä jalustalla kuvia tähtitaivaasta, mutta halpa jalusta väsähti ennen meitä. Päätimmekin grillata iltapalaksi makkarat ja asettua yöpuulle.
Retken toisen päivän tarina julkaistaan tämän viikonlopun aikana erillisessä kirjoituksessa.